Sitten etsimme veistä avataksemme astian. Käänsimme koko vasun ylösalasin. Pengoimme matkalaukut sekaisin. Etsimme veneen tuhtojen alta, sen pohjalta ja välyksistä. Etsimme veneen jokaisen sopen. Mutta säilykerasian avaajaa ei siellä ollut.
Sitten Harris yritti avata laatikkoa kynäveitsellään: hän taittoi veitsen kärjen ja leikkasi arveluttavan haavan sormeensa. George koetti sitten avata sitä saksilla mutta ne luiskahtivat ja olivat vähällä puhkaista häneltä silmän. Heidän hoitaessa haavojaan koetin minä iskeä reikää tuon riivatun rasian kanteen venehaan kärjellä, mutta rasia tietysti luiskahti lyödessä ja minä syöksyin veneen laidan yli suinpäin jokeen — siinä oli kaksi jalkaa vettä ja liejupohja! — ja rasia vierähti vahingoittumattomana veneen pohjalle ja särki teekupin.
Nyt oli kärsivällisyytemme lopussa. Me veimme kiusankappaleen rannalle, Harris meni kedolle ja etsi sieltä raskaan, teräväsärmäisen kiven, minä irroitin veneen maston; George piteli rasiata, Harris sovitti kiven terävän särmän sen reunalle ja minä otin maston, kohotin sen ilmaan ja iskeä läimäytin sillä tarmoni takaa kiveä.
Georgen kova olkihattu pelasti hänen henkensä sillä kertaa. Hän säilyttää sitä (oikeammin: sen jätteitä) vieläkin kalliina muistona, ja talvi-iltoina, kun piiput on sytytetty ja pojat kertovat seikkailuistaan ja vaaroista, joissa ovat olleet, George ottaa sen esille, antaa sen kulkea kädestä käteen ja tuo merkillinen tapaus kaikkine vaiheineen kerrotaan yhä uudelleen — joka kerta uusilla vereksillä muunnoksilla.
Harris pääsi leikistä vähäpätöisellä ruhjevammalla.
Sitten otin tuon kovan onnen rasian huostaani ja taoin sitä mastontyvellä, kunnes olin kauttaaltaan hiessä ja hengästynyt, jolloin Harris astui sijaani.
Me iskimme sen litteäksi, me taoimme sen jälleen pyöreäksi; me annoimme sille kaikki tunnetut geometriset muodot — mutta reikää emme siihen saaneet. Sitten George ryhtyi sitä muokkaamaan ja hän löi sen niin peräti omituiseen, niin luonnottomaan, uskomattomaan, hurjaan, oikulliseen, villiin muotoon, että häntä alkoi peloittaa ja hän heitti maston käsistään. Sitten me kaikki kolme istahdimme nurmelle sen ympärille katselemaan sitä.
Sen kannessa oli suuri poimu; se ulottui laidasta laitaan, oli aivan suun näköinen ja sillä oli niin pirullisen ilkeä, virnistelevä pilkkanauru, että se saattoi meidät raivoon. Harris hyökkäsi rasian kimppuun, tarttui siihen ja nakkasi sen keskelle jokea, ja me säestimme sen uppoomista kirouksilla. Sitten palasimme veneeseen, soudimme ulos lahdelmasta emmekä levänneet, ennenkuin saavuimme Maidenheadiin.
Maidenhead on liiaksi keikarimainen paikka ollakseen miellyttävä. Siellä ei ole luontoa nimeksikään. Se on Lontoon muotinarrien ja balettityttöjen tyyssija. London Journal'in nurkkanovellin "herttualla" on alati "pieni huvila" Maidenheadissa ja tusinaromaanien sankaritar syö siellä aina päivällistä ollessaan huvittelemassa jonkun toisen naisen laillisen aviomiehen seurassa.
Kuljimme nopeasti Maidenheadin ohi. Päästyämme Boulterin sululle lepäsimme hetkisen ja soudimme sitten verkalleen eteenpäin. Täällä, Clievedenin metsän kohdalla jokivarsi onkin ihmeen ihanaa, ja nautimme sydämen pohjasta antaessamme pienen veneemme hiljalleen solua eteenpäin.