Me kysyimme tältä taivaalliselta matkailijalta (myöhemmin kyllä saimme selville, että hän oli samaa syntistä alkujuurta kuin mekin) tiesikö hän missään yksinäistä taloa, jossa asui vaan heikkoja, sairaita ihmisiä (kernaimmin vanhoja rouvia tahi halvauksen saaneita herrasmiehiä), joita olisi helppo peloittaa uhkauksilla ja täten saada heidät luovuttamaan vuoteensa täksi yöksi kolmelle epätoivoiselle miehelle; tahi, jollei hän tiennyt semmoista, voisiko hän suosittaa meille tyhjää perunakuoppaa, heinälatoa, tahi asumatonta tallia tahi jotakin sentapaista. Hän vastasi, ettei tiennyt mitään semmoista — ei ainakaan lähiseuduilla; mutta hän lisäsi, että jos tahdoimme seurata häntä kotia, niin oli hänen äidillään joutilas huone, jossa voisimme saada olla yötä.
Me lankesimme nulikan kaulaan kirkkaassa kuutamossa ja syleilimme häntä, ja siitä olisi epäilemättä saatu erinomaisen runollisen taulun aihe, jollei poikanen olisi ällistynyt liikutuksestamme ja kiitollisuuden osotuksistamme niin perin pohjin, että hän kaatua romahti kumoon vetäen meidät mukanaan. Harrisiin vaikutti ilo niin valtavasti, että hän meni tainnoksiin ja siinä tilassa ollen hän tempasi pojan olutkannun ja tyhjensi sen puoleksi, ennenkuin tuli tuntoihinsa. Sitten hän nousi ja läksi täyttä laukkaa laputtamaan tiehensä jättäen Georgen ja minun huoleksi matkatavaroitten kantamisen.
Pojan koti oli pieni neljän huoneen huvila, ja hänen äitinsä — tuo kelpo sielu! — antoi meille illalliseksi lämpöistä kinkkua ja me söimme sen kaikkityyni — sitä oli viisi naulaa — suuhumme ja herkullisen hedelmätortun sekä kaksi kannua teetä. Ja sitten menimme levolle. Huoneessamme oli kaksi vuodetta; toinen oli 2 jalkaa 6 tuumaa leveä: siinä nukuimme George ja minä, ja me sidoimme itsemme lakanalla yhteen, jotta pysyisimme vuoteella. Toinen oli taas pienen pojan sänky; siinä nukkui Harris yksinään ja aamulla me huomasimme, että pari kolme jalkaa Harrisin paljaasta ruumiista pisti ulos sängyn jalkapäästä ja George ja minä käytimme sitä hyväksemme ripustamalla lakanamme siihen riippumaan kylpiessämme.
Emme enää olleet niin oikullisia hotellia valitessamme, kun seuraavalla kerralla tulimme Datchetiin. —
Mutta palaan takaisin nykyiseen retkeemme: ei tapahtunut mitään huomiota ansaitsevaa koko aamupäivänä, ja me saavuimme Monkey-saarelle, missä nousimme maihin murkinoimaan. Meillä oli kylmää häränpaistia ja huomasimme, että olimme unohtaneet ottaa sinappia mukaan. En muista, että koskaan elämässäni, ennemmin tahi myöhemmin, olisin niin kiihkeästi himoinnut sinappia, kuin nyt tunsin sitä tekeväni. En yleensä pidä sinapista, ja hyvin harvoin käytän tätä maustetta, mutta nyt olisin maksanut maailmoja sinappihiukkasesta.
En tiedä sanoa montako eri maailmaa maailmanjärjestelmäämme kuuluu, mutta olisin empimättä antanut ne kaikki, jok'ikisen, sille, joka olisi tuonut minulle lusikallisen sinappia! Ei mitään himoitse enemmän kuin sitä, mitä sillä hetkellä on mahdoton saada.
Harris sanoi myös tahtovansa antaa maailmoja sinapista. Se, joka tällä hetkellä olisi tiennyt tuoda meille pöntöllisen sinappia, olisi todellakin tehnyt hyvät kaupat: hän olisi saanut maailmoja riittämään saakka koko elinijäkseen!
Vaikka luulenpa, että sekä Harris että minä olisimme tulleet katumispäälle ja alkaneet tehdä takaperoa kaupoissa, heti kun olisimme saaneet sinappia. Hetken kiihkossa ihminen usein ajattelemattomasti tekee lupauksia, ja vasta tultuaan järkiinsä huomaa miten hullun kaupan on tehnyt, miten vähäarvoinen haluttu esine on luvattuun hintaan verraten. Kuulin kerrottavan herrasmiehestä, joka ollen retkeilemässä Sveitsin vuoristossa lupasi antaa maailmoja lasillisesta kylmää olutta. Hän saapui sitten pieneen ravintolaan, missä hän sai toiveensa täytetyksi, mutta hän nosti hirmuisen metelin siitä, että sai maksaa viisi frangia pullosta baijerilaista olutta. Hän sanoi, että se oli häpeämätöntä nylkemistä, ja hän kirjoitti asiasta Times'iin.
Minä tarkastelin varastojamme, mutta siellä ei ollut sinappia. Me söimme häränpaistimme äänettöminä, alakuloisina. Elämä näytti synkältä, ilottomalta. Me muistelimme lapsuuden onnellisia, valoisia päiviä ja huokasimme. Omenatorttu sai kuitenkin katseemme hieman kirkastumaan, ja kun George otti esille vasun pohjalta laatikollisen ananasia ja vieritti sen veneen keskelle, tunsimme me, että elämä kaikitenkin oli elämisen arvoista.
Me pidämme paljon ananasista, kaikki kolme. Me katselimme astian kyljessä olevaa kaunista kuvaa; me ajattelimme miten mehukasta hedelmä olisi. Me hymyilimme toisillemme, ja Harris otti lautaset esille.