Meidän ei tarvinnut avatakaan "Manor Housen" ovea! Emäntä tuli jo portailla vastaamme ja ilmoitti, että me olimme neljästoista seurue, jolta hänen viimeisen puolentoista tunnin kuluessa oli täytynyt kieltää yösija! Ja kaikkiin ehdotuksiimme biljardista, heinäladosta ja hiilikellarista hän hymyillen pudisti päätään: kaikki mainitut paikat olivat jo aikoja sitten otetut käytäntöön ja täpösen täynnä.
Eikö hän koko kylässä tiennyt ainoatakaan paikkaa, missä kolme väsynyttä matkailijaa voisi saada yösijaa?
"Niin, jolleivät herrat ole kovin vaativaisia", hän sanoi — hän puolestaan ei paikkaa voinut suositella — "niin on Etonin tien varrella, noin puoli penikulmaa täältä, pieni olutkapakka —."
Emme kuunnelleet lausetta loppuun; sieppasimme kapineemme ja läksimme juoksujalkaa laputtamaan neuvottuun suuntaan. Matka tuntui pikemmin puolentoista kuin puolen penikulman pituiselta, mutta vihdoin pääsimme perille ja hyökkäsimme hengästyneinä oluttupaan.
Isäntäväki siellä oli sydämetöntä ja epäkohteliasta. He suorastaan nauroivat meille. Heillä oli koko talossa vain kolme vuodetta ja niihin oli jo sijoitettu seitsemän herraa ja kaksi nainutta pariskuntaa! Siellä istui oluttuoppinsa ääressä muuan hyväsydäminen maamies, jonka kävi meitä sääli ja hän neuvoi meitä maustekauppiaan luo, jonka talo oli aivan Peurahotellin lähellä ja — me palasimme takaisin.
Maustekauppiaan talo oli reunojaan myöten täynnä. Puodissa sattui olemaan muuan vanha eukko, joka ystävällisesti neuvoi meitä tulemaan kanssaan. Hän tunsi näet erään rouvan, joka joskus vuokrasi huoneita matkustajille.
Vanha eukko käveli peräti hitaasti ja kesti 20 minuuttia, ennenkuin saavuimme tuon rouvan asunnolle. Eukko käytti tilaisuutta hyväkseen matkalla kertomalla meille mitä vaivoja hänellä oli selässään ja tekemällä selkoa tautiensa kaikista vaiheista.
Tuttavan rouvan huoneet olivat täpösen täynnä. Sieltä meitä neuvottiin n:o 27. Sama tulos. N:o 27 oli täynnä ja osotti meidät n:o 32:een, ja 32 oli täynnä.
Sitten me palasimme takaisin valtatielle ja Harris istahti tiepuoleen ja sanoi, ettei aikonut käydä askeltakaan edemmäksi. Oli turhaa enää kysyäkään yösijaa ja hän sanoi tahtovansa kuolla siihen. Hän pyysi Georgea ja minua viemään viimeisen tervehdyksen hänen äidilleen ja ilmoittamaan kaikille hänen ystävilleen, että hän antoi heille anteeksi ja kuoli onnellisena.
Tällä hetkellä saapui luoksemme enkeli — pienen pojan haamussa (ja en todellakaan osaa kuvitella tehokkaampaa valepukua enkelille!); sillä oli olutkannu toisessa kädessä, toisessa taas pitkä nauha, jonka päähän oli sidottu jotakin, jonka hän sinkosi jokaiseen tien varrella olevaan kiveen, mistä syntyi omituinen läiskähtävä ääni.