Samassa astui sisälle nuori, kaunis neitonen taluttaen nauhasta siivonnäköistä pientä foxterrieriä. Hän sitoi koiransa bulldoggin ja villakoiran väliin ja meni toimittamaan asioitansa. Koira istui kiltisti alallaan ja katseli ympärilleen — minuutin ajan. Sitten se kiinnitti katseensa kattoon ja näytti kaikesta päättäen muistelevan äitiään. Sitten se haukotteli ja katseli ympärillään olevia koiria, jotka kaikki olivat äänettömiä, totisia ja arvokkaita.
Foxterrieri katseli bulldoggia, joka veti makeita unia hänen oikealla puolellaan. Sitten se silmäsi vasemmalla olevaa villakoiraa, joka oli heittäynyt pitkäkseen lattialle. Ja sanaakaan varoitukseksi sanomatta — ilman että kukaan oli edes ajatellut sitä ärsyttää! — se tarmonsa takaa puraisi villakoiraa kupeeseen ja samalla korvia vihlova tuskanulvahdus häiritsi herrasväen rauhallista seurustelua.
Tämän ensi kokeen tulos näytti suuresti tyydyttävän ja huvittavan foxterrieriä, ja se päätti saada herrasväen hieman vilkkaammalle tuulelle. Se loikkasi villakoiran yli ja ryhtyi kiihkeästi ahdistamaan erästä metsäkoiraa, joka heräten suloisesta unesta luuli villakoiran itseään ahdistavan ja ryhtyi tätä kurittamaan. Sitten tuo rauhanhäiritsijä palasi paikalleen ja hyökkäsi bulldoggin korvaan kiinni saadakseen tämän virkeälle tuulelle; ja bulldoggi olikin ihmeteltävän puolueeton eläin, sillä se kävi jokaisen kimppuun, johon suinkin ulottui pääsemään käsiksi — siihen luettuna myös viraston ovenvartija; minkä vuoksi foxterrieri sai erinomaisen soveliaan tilaisuuden kenenkään häiritsemättä ryhtyä kiihkeään, pitkälliseen kaksintaisteluun yorkshireläisen paimenkoiran kanssa, joka puolestaan heti oli valmis tappeluun ja sydämellisellä nautinnolla ryhtyi siihen.
Se joka tuntee koirien luonteen ja tavat, arvaa sanomattakin, että silmänräpäyksen kuluttua kaikki läsnäolevat koirat olivat keskenään kiihkeässä tappelussa, ikäänkuin riippuisi jokaisen yksityisen koiran elämä ja autuus tappelun ratkaisusta. Suuret koirat ottelivat hurjasti keskenään, samaten pienet keskenään, mutta jälkimmäiset käyttivät hyväkseen jokaisen lepohetken ottelujen välissä purrakseen suuria koiria koipiin.
Siinä oli helvetillinen rähinä, kuten olisi lauma pahoja henkiä pitänyt konserttia. Joukko Haymarketin porvareita ja katuyleisöä kokoontui viraston edustalle. Toiset kyselivät pitivätkö anarkistit kokousta siellä, toiset taasen tahtoivat tietää ketä siellä murhattiin ja mistä syystä. Keppien ja piiskojen avulla koetettiin eroittaa tappelevia koiria ja jotkut riensivät etsimään poliisia.
Keskellä tätä hiidenmoista meteliä tuo nuori, kaunis neitonen palasi virastosta. Hän tempasi oman, kiltin koiransa (se oli juuri päässyt pelmuttamasta paimenkoiraa niin perinpohjin, että tämä ainakin kuukauden päivät saisi parannella vammojaan, ja se oli nyt yhtä viattoman näköinen kuin vastasyntynyt karitsa) syliinsä, suuteli sitä ja kysyi olivatko nuo ilkeät, vieraat haukut tehneet pahaa lemmikille, ja hän tahtoi tietää mitä noilla suurilla, julmilla pedoilla oli täällä tekemistä: nehän olisivat voineet tappaa hänen kiltin haukkunsa! Ja kiltti haukku katseli emäntäänsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Oh, olen niin iloissani siitä, että tulit ja pelastit minut tästä epämiellyttävästä, raa'asta seurasta!"
Neitonen sanoi, ettei viraston ovenvartijalla ollut oikeutta päästä moisia suuria, verenhimoisia villipetoja pienten, kilttien koirien seuraan ja että hänellä oli hyvä halu saattaa joku lailliseen edesvastuuseen asiasta.
Semmoinen on foxterrierin luonto; ja senpä vuoksi en soimaa Montmorencyä sen taipumuksesta rähistä kissojen kanssa. Olen varma siitä, että Montmorency tänä aamuna katui, ettei ollut kiusausta voittanut.
Olimme niinkuin äsken jo sanoin palaamassa uimaretkeltä, kun Valtakadulla kissa pujahti erään talon portista ja läksi juosta hölkyttämään katua alas. Montmorency kirkasi ilosta — soturin voittohuuto, kun hän huomaa saaneensa vihollisen valtoihinsa: täten lienee Cromwell huudahtanut, kun skottlantilaiset marssivat vuorelta alas — ja läksi laukkaamaan saaliinsa jälkeen.
Tuo aijottu uhri oli suuri, lihava, musta kollikissa. En koskaan ole nähnyt rotevampaa kissaa enkä myöskään niin jätkännäköistä kissaa. Se oli vaiherikkaan elämänsä kuluessa kadottanut puolet hännästään, toisen korvansa ja suuren osan kuonoaan. Se oli pitkä, harteva, päättäväisen näköinen kollikissa. Sen käytös oli rauhallista: se kulki verkalleen eteenpäin.