Montmorency syöksi kissaraukan jälkeen 20 penikulman nopeudella tunnissa; mutta kissa ei yhtään lisännyt vauhtia — sillä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, että sen henki oli vaarassa. Se astella hölkytti eteenpäin, kunnes sen tuleva murhamies oli noin metrin päässä; silloinpa kissa kääntihe ympäri ja istahti tyynesti keskelle tietä sekä tähysti Montmorencyä kohtelias, mutta kysyvä ilme naamassaan, kuten tahtoisi sanoa:
"No niin! Mitä Teillä on asiaa?"
Montmorency ei vähiä haikaile, se on rohkea poika; mutta tällä kisulla oli omituinen, selittämätön katse, joka sai uljaimmankin koiran sydämen nousemaan kurkkuun. Hän pysähtyi kesken juoksuaan ja jäi myös katselemaan kissaa.
Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan; mutta voin kuvitella, että siinä tapahtui seuraava keskustelu:
Kissa: "Miten voin Teitä palvella?"
Montmorency: "Kiitos — en tiedä — tuota, — ei se ole mitään!
Kiitos!"
Kissa: "Ettekö tahdo olla hyvä ja sanoa suoraan, jos Teillä on asiaa."
Montmorency (peräytyen muutaman askeleen): "Oh, ei, ei se ollut mitään.
Se oli erehdys. Luulin tuntevani Teidät. Olen pahoillani, jos olen
Teitä vaivannut."
Kissa: "Eikö mitä — siitä ei kannata puhua. Kenties sentään voin jollakin tavoin Teitä auttaa, vai mitä sanotte?"
Montmorency (yhä peräytyen): "Ei suinkaan — kiitos vaan — Te, Te olette ylen ystävällinen. Hyvää huomenta."