Lahdelmassa menimme maihin murkinoinaan, ja tämän murkinan aikana
George ja minä peljästyimme kauheasti.

Harris peljästyi myös, mutta en luule, että hänen peljästyksensä oli likimaillekaan niin perinpohjainen ja kamala kuin Georgen ja minun.

Asia oli seuraava: vähän matkaa rannasta löysimme sopivan murkinapaikan, korkean töyrään, jossa kasvoi rehevä heinä. Istahdimme mukaviin asentoihin; Harrisilla oli polvillaan herkullinen lihapiirakka, jota hän paloitteli, ja George ja minä odotimme lautaset kädessä — kovin nälkäisinä.

"Onko teillä lusikkaa?" kysyi Harris. "Tarvitsen lusikkaa kastiketta varten."

Vasu oli takanamme ja George ja minä käännähdimme molemmat etsimään lusikkaa. Ei kulunut viittäkään sekuntia ennenkuin löysimme lusikan. Mutta kun palasimme takaisin, olivat Harris ja piirakka kadonneet!

Ympärillämme oli laaja, autio kenttä. Satojen metrien alueella ei ollut puuta eikä pensasta. Hän ei ollut voinut vierähtää jokeen, sillä me olimme istuneet rannan puolella, joten hänen olisi täytynyt kavuta ylitsemme päästäkseen veteen.

George ja minä töllistelimme ympärillemme. Sitten töllistelimme toisiamme.

"Onkohan hän mennyt taivaaseen?" minä tokasin.

"Siinä tapauksessa hän tuskin olisi ottanut piirakkaa mukaansa", huomautti George.

En voinut kumota tämän väitteen pätevyyttä, ja senvuoksi hylkäsimme heti koko taivasteorian.