George sanoi, ettei Irlannin soppaa voinut valmistaa vain neljästä perunasta; sen vuoksi me pesimme ja huuhdoimme vielä lisäksi puoli tusinaa perunoita ja panimme ne pataan kuorimatta, George lisäsi joukkoon kaalinpään ja puoli kappaa herneitä. Hän sanoi padassa vielä olevan runsaasti tilaa, ja me tutkimme koko varastomme ja heitimme pataan kaikki ruuanjätteet. Joukossa oli puolikas läskipiirakka ja kappale kinkkua, jotka myös lisäsimme keittoon, Vihdoin George löysi puolillaan olevan laatikon säilytettyä lohta, jonka hän tyhjensi pataan.
Hän sanoi Irlannin sopan olevan edullista juuri sen vuoksi, että siihen voi käyttää mitä ruuanjätteitä tahansa. Minä löysin vielä muutamia munia vasusta; löin ne rikki ja panin pataan. George sanoi että ne antaisivat liemelle hienon ytimen.
En muista mitä kaikkea siihen sekoitimme, mutta emme heittäneet mitään käyttämättä pois. Ja lopuksi Montmorency, joka oli katsellut valmistuksiamme mitä hartaimmalla innostuksella, vakavan ja miettiväisen näköisenä luikki tiehensä leiristä ja palasi jonkun minuutin kuluttua kantaen suussaan kuollutta vesirottaa, jonka hän arvatenkin tahtoi lahjoittaa meille omasta puolestaan ateriaa avustaakseen; tekikö hän sen ivatakseen hommiamme vaiko todenteolla auttamisen tarkoituksessa, sitä en tiedä sanoa.
Meillä oli hieman väittelyä siitä nakkaisimmeko rotan pois vai panisimmeko sen pataan liemen vahvistukseksi. Harris puolusti jälkimäistä menettelyä; hän sanoi rotanlihan olevan sangen herkullista ja vetosi sananparteen: "lisänä rikka rokassa", mutta George vastusti ankarasti moista kokeilua. Hän sanoi, ettei ikinä ollut kuullut rottia käytettävän Irlannin sopan höysteenä eikä hän tahtonut ryhtyä epävarmoihin kokeisiin.
Harris sanoi:
"Jollet koskaan tahdo koettaa uusia teitä, jäät pian ajastasi takapajulle. Missä tilassa olisi maapallomme, jos kaikki ajattelisivat kuten sinä! Juuri semmoiset rutivanhoilliset yömyssyt kuin sinä olet, estävät ihmiskunnan edistymistä. Etkö ole kuullut tarinaa miehestä, joka ensiksi keksi saksalaiset makkarat?" —
— — Niin, se saavutti loistavan menestyksen, meidän Irlannin soppamme. En koskaan ole syönyt maukkaampaa ateriaa. Siinä oli peräti hieno, salaperäinen maku ja tuoksu. Sanalla sanoen se oli kokonaan toista kuin alituiset, jokapäiväiset ruokalajit, jotka tylsyttävät ihmisen makuaistin.
Ja ravitsevaa se myös oli. George sanoi siinä olevan ydintä ja mehua. Herneet ja perunat olisivat tosin voineet olla hieman pehmeämmät, mutta olihan meillä hyvät hampaat. Heikolle vatsalle se tosin lienee ollut vähän liian voimakasta, mutta kyllä siitä nälkä pakeni.
Päätimme aterian teellä ja luumutortulla. Montmorencyllä oli pieni ottelu teekattilan kanssa ja hän jäi siinä ehdottomasti alakynteen.
Teekattila oli näet koko retkemme kestäessä suuresti kiihoittanut Montmorencyn uteliaisuutta. Hänen oli tapana istua ja pitää silmällä katalaa sen kiehuessa, ja poikaparka näytti olevan peräti hämillään, kun ei ollut oikein selvillä tuosta salaperäisestä kojeesta. Se kulki nuuskien kattilan ympärillä ja murahteli sille. Kun se sitten alkoi kohista ja höyrytä, piti Montmorency sitä röyhkeänä uhmaamisena tahi kenties taistelukutsuna, ja aikoi hyökätä vastustajansa kimppuun, mutta tällöin oli aina joku tullut ja nostanut kattilan tulelta, ennenkuin vihamiehet pääsivät iskemään yhteen. Tänä iltana Montmorency päätti, ettemme saisi sitä yllättää. Heti kun kattila alkoi kohista, Montmorency nousi ja astui uhmaavana sen eteen. Kattila oli pienenpuoleinen, mutta sillä oli vilkas luonne, ja se puhisi ja höyrysi sydämensä pohjasta.