Täytyy olla hyvä terveys ja lujat keuhkot, jos mieli soittaa säkkipilliä.
Nuori Jefferson oppi puhaltamaan vain yhden ainoan kappaleen säkkipillillään, mutten kuullut kenenkään valittavan, että hänen repertoaarinsa oli liian köyhä. Tämä sävel oli — väitti hän itse — "Campbellit tulevat, hurraa", mutta hänen isänsä sanoi, että se oli "Skottlannin kellot." Ei kukaan tiennyt mikä kappale se oikein oli, mutta kaikki myönsivät, että se kuulosti skotlantilaiselta.
Vieraat saivat arvata kolme kertaa, ja useimmat arvasivat eri kappaleen joka kerralla.
Harris tuli pahalle tuulelle illallisen jälkeen — otaksun, että soppa saattoi hänet tasapainosta, hän ei ole tottunut herkuttelemaan. George ja minä jätimme hänet veneeseen ja päätimme lähteä katsomaan Henleytä. Harris sanoi ottavansa pikarin whiskya ja polttavansa piipullisen tupakkaa ja sitten hän laittaisi veneen yökuntoon. Hän sanoi että huutaisimme hänelle rannalta palatessamme, jotta hän saarelta tietäisi soutaa meitä noutamaan.
"Kunhan et vaan nukahtaisi!" sanoimme lähtiessämme.
"Siitä ei ole pelkoa", jupisi hän, "niinkauvan kun tuo siunattu soppa on sisälläni."
Ja hän souti takaisin saareen.
Henleyssä valmistautiin kilpasoutuihin; siellä oli vilkas hyörinä. Tapasimme paljon lontoolaisia tuttavia, joiden hupaisessa seurassa aika kului hyvin nopeasti. Kello oli lähemmä 11, kun läksimme neljän penikulman jalkapatikalle kotiin — kuten olimme tottuneet venettämme nimittämään.
Oli kolea, pimeä yö ja sataa tiuhutti hieman. Me tallustelimme pimeiden, autioiden ketojen poikki. Puhelimme matalalla äänellä ja ajattelimme kodikasta venettämme, Harrista, Montmorencyä ja whiskya, ja toivoimme jo olevamme siellä. Haaveilimme kelpo ilta-ateriasta; näimme hengessä jo katetun pöydän ja kuulimme lautasten ja veitsien kilinää, ja joudutimme askeleitamme, jotta pikemmin pääsisimme kotiin.
Vihdoin tulimme rantatielle ja huokasimme helpotuksesta: olimme nyt ainakin oikealla tiellä, ja pian olisimme kotona.