Muistan, kun eräänä kesäiltana istuimme hänen huoneessaan ja hiljaiseen huoneeseemme tunkeutui kaupungin hälinä kuin väsyneen lapsen ähkyntä. Hän nousi ja ojensi käsivartensa hämärtyville kaduille kuin tahtoisi kaikki rasitetut miehet ja naiset vetää syliinsä ja lohduttaa.
"Oi, voisinko teitä auttaa", huudahti hän, "veljeni ja siskoni! Ota elämäni, Jumala, ja anna se minun sijastani kansalleni!"
Tämä huudahdus tuntuu teatterimaiselta, kun sen luen, mutta nuorisolle eivät tuollaiset sanat ole naurettavia, kuten meille vanhemmille miehille.
Kuten luonnollista, rakastui hän ja muuten juuri siihen naiseen, jolla häneen nähden kaikkien odotusten mukaan olikin suurin vetovoima. Elsbeth kuului siihen lajiin, josta maailma — enemmän vaistomaisesti kuin sopimuksen mukaan — valitsee madonnansa ja pyhimyksensä. Ketään noista on mahdoton sanoilla kuvata. Hänen kauneutensa ei ollut omaisuus, joka voidaan merkitä luetteloon, vaan hän itse. Sen tunsi, kuten tuntee keväisen aamunkoiton kauneuden, joka hälventää nukkuvan kaupungin varjot — mutta sitä ei voinut kuvailla… Tapasin hänet usein, ja puhellessani hänen kanssaan, huomasin itsessäni — minussa, sanomalehden päiväpalkkalaisessa, Fleet Streetin kapakkain kävijässä, tupakkapakinain syöttäjässä — todellisen gentlemannin, joka oli mahdoton mihinkään alhaisuuksiin, mutta luotu kaikkia jaloja tekoja varten.
Hänen läheisyydessään muuttui elämä kauniiksi ja herttaiseksi, kohteliaisuuden, hellätuntoisuuden ja yksinkertaisuuden kouluksi.
Saavutettuani selvemmän käsityksen ihmisten ominaisuuksista, olen usein itseltäni kysynyt: eikö olisi ollut parempi, jos hänen luonteessaan olisi ollut enempi maallista sekotusta ja eikö hän siten olisi paremmin täyttänyt tämän arkipäiväisen maailman vaatimuksia. Silloin näyttivät nämä molemmat ystäväni olevan luodut toisilleen.
Hän vetosi kaikkeen jaloon Cyrilin luonteessa, ja Cyril kunnioitti häntä peittelemättömällä jumaloimisella, joka vähemmän ylevämielisen miehen puolelta olisi näyttänyt teeskentelyltä, ja jonka hän otti vastaan suloisella tyydytyksellä, jollaisella Artemis mahtoi tervehtää Endymionin suosiota.
He eivät olleet muodollisesti kihloissa. Cyriliä näytti pelottavan rakkautensa hautaaminen hääajatuksiin. Hänelle oli rakastettunsa pikemmin naisellisuuden ihanne kuin nainen lihaa ja verta. Hänen rakkautensa oli hänen uskontonsa; sen kokoonpanossa ei ollut jälkeäkään maallisesta intohimosta.
Jos olisin maailmaa tuntenut paremmin, olisin nähnyt lopun edeltä päin; sillä ystäväni suonissa virtasi punainen veri; ja ah, me unelmoimme runoelmiamme, emme niitä elä. Mutta silloin olisi ajatus, että toinen nainen saattoi astua heidän väliinsä, näyttänyt minusta naurettavalta. Otaksumista, että tämä toinen nainen voisi olla Geraldine Fawley, olisin pitänyt loukkauksena katseeni terävyyttä kohtaan; tämä on jutussa sellainen kohta, jota en vielä tänäänkään ymmärrä.
Että tyttö veti häntä puoleensa, että hän kernaasti viivähti tämän läheisyydessä, nähdäkseen tumman hehkun lehahtavan tämän kasvoille ja jälleen katoavan, koettaakseen houkutella tulta tämän tummiin silmiin, se oli jotakin toista ja aivan ymmärrettävää; sillä tyttö oli ihmeen sievä ja häikäisevän, hekumallisen kaunis; hänen kauneutensa houkutteli ja vaati samalla taisteluun. Mutta hänessä näki jotakin muuta kuin elävän olennon, silloin sysäsi hän luotaan. Väliin, kun päämäärä näytti hänestä ponnistuksen arvoiselta, verhoutui hän kyllä eräänlaiseen oikulliseen vienouteen; mutta hänen näyttelemisensä oli aina taitamatonta ja liioteltua ja saattoi eksyttää ainoastaan houkkion.