Nämä sanat tuntuivat minusta sangen merkillisiltä rouva Draytonin suusta, rouva Draytonin, omaa sukua Lovell.
Cyril Harjohnin vaali.
Kaksikymmenvuotiaan sisäoppilaslaitoksen nuoremman oppilaan ja taitamattoman viistoistavuotiaan pojan välillä ammottaa ylipääsemätön kuilu. Mutta yksineljättävuotiaan raskaasti työskentelevän sanomalehtimiehen ja viisikolmattavuotiaan doctor medicinae'n, jolla ovat loistavat tutkinnot takanaan ja tavattoman toivorikas ura edessään, välillä on sentään läheinen ystävyys mahdollinen.
Minut esitti Cyril Harjohn'ille hänen kunnianarvoisuutensa Charles
Fauerberg.
"Nuori ystävämme", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa Charles Fauerberg, seisten erittäin rakastettavassa opettajan asennossa, oikea käsi kasvattinsa olalla. — "Nuori ystävämme on tullut hieman huolimattomaksi, mutta olen huomannut hänessä kykyjä, jotka herättävät toiveita — jaa, saan sanoa, sangen suuria toiveita. Tällä hetkellä on hän erityisen valvontani alla; teillä ei ole hänen opintojensa kera mitään tekemistä. Hän saa nukkua Millingin ja muiden kera makuusalissa n:o 2."
Poika oli mieltynyt minuun, ja minä ajattelin ja toivoin, että tein hänen oleskelunsa opistossa vähemmän ikäväksi kuin se muuten olisi voinut olla. Kunnianarvoisan Charlesin metodit olivat samalla asteella kuin hanhien kesyttäjän; hän sulki heidät sisään ja syötti talkkunalla. Menettely on voitollinen kesyttäjälle, mutta tuskallinen hanhille.
Nuori Harjohn ja minä jätimme opiston oppikurssin lopussa; hän oli matkalla Brasenoseen ja minä Bloomsburyyn. Hän lupasi pyhästi, ettei koskaan käy Lontoossa minua tapaamatta, ja sitte oli meillä tapana syödä muutamassa Sohon monista likaisista, kynsilaukalle lemuavista ravintoloista ja syötyämme istua huokeain beaunelasiemme ääressä keskustellen tulevaisuudestamme; ja kun menin Guy-sairashuoneeseen, jätin John Streetin ja vuokrasin huoneen läheltä hänen huonettaan Staple Inn'issä. Nämä olivat suloisia päiviä; lapsuutta arvostellaan usein liian ihanaksi, mutta se on rikkaampi suruista kuin iloista. Minä en tahtoisi lapsuuttani takaisin, jos sitä minulle tarjottaisiin; mutta luopuisin koko muusta elämästäni jos kaksikymmenlukuni saisin elää uudestaan.
Cyrilin mielestä olin maailman mies, ja hän kääntyi minun kuten viisaamman puoleen, kuitenkin, kuten pelkäsin, sitä aina löytämättä; minä taasen sain häneltä innostusta ja opin, mikä hyöty miehellä on ihanteiden säilyttämisestä.
Pakinoidessamme oli minusta kuin hänestä säteilisi silminnähtävää valoa, ympäröiden hänen kasvonsa sädekehällä kuin pyhimyskuvan pään. Luonto oli tuhlannut hänet hukkaan, kun asetti hänet 19 vuosisataan. Sillä luonto on jo saavuttanut voittonsa. Sen sankarijoukko, jonka urhoista harvoja on ylistetty, useita unhotettu, on hajotettu. Pitkä rauha, verellä ja tuskilla saavutettu, on kotiutunut maahan. Luonto oli määrännyt Cyril Harjohnin yhdeksi sankareistaan. Hän olisi ollut martyri niinä päivinä, joina ajatteleminen vei polttoroviolle, vapauden puolesta taistelija silloin, kun ajatuksensa lausuminen merkitsi kuolemaa. Hänen tehtävänsä olisi oikeastaan ollut valloittaa sivistykselle menetettyjä paikkoja; kohtalo oli hänet tuominnut henkivartiopalvelukseen hyvinjärjestettyyn kasarmiin.
Mutta maailmassa on aina tehtävää, vaikka työ nyt onkin viinimäessä eikä taistelukentällä. Pieni, mutta riittävä omaisuus takasi hänelle vapauden. Useimmille ihmisille on tulojen varmuus kunnianhimon hauta; Cyrilille oli se hänen kaihonsa peruskivi. Vapautuneena pakosta työskennellä elämänsä ylläpidoksi, voi hän suoda itselleen ylellisyyden elää työlleen. Hänen työnsä oli hänen intohimonsa; hän ei katsellut sitä oppineen kylmällä uteliaisuudella, vaan oppilaan unelmoivalla alttiudella. Sen rajojen laajentaminen, vieminen eteenpäin — lipun vieminen kauvemmaksi vielä tutkimattomaan sekasokaan, joka lepää inhimillisen tietämyksen rajaviivan tuolla puolen: se oli hänen unelmansa.