Hän nauroi katkerasti. "On aikomus, että menisin tänä iltana oopperaan", selitti hän. "Istukaa, jos teillä on aikaa muutamia minuutteja."
Sanoin tulleeni pakinoimaan, ja täällä hämärässä huoneessa, jota ainoastaan katulyhdyt valaisivat, kertoi hän minulle kaiken. Ja lopuksi antoi hän päänsä vaipua paljaalle käsivarrelleen; ja minä käännyin pois ja silmäilin kotvan aikaa ikkunasta kadulle.
"Minusta tuntuu tämä niin naurettavalta", sanoi hän nousten ja astuen luokseni. "Istun kaiken iltaa täällä puettuna kuten nyt. Pelkään, etten näyttele hyvin osaani. Mutta onneksi ei Billy ole koskaan oikein perehtynyt näyttelemiseen, ja se on kyllä hyvä hänelle. Valehtelen hänelle hirveimpiä asioita, joita joku minulle on sanonut, ja mitä minä jollekin olen sanonut, ja kuinka vaatteitani on ihailtu. Mitä te tästä pidätte?"
Vastaukseksi pyysin saada olla hänen ystävänsä.
"Olen iloinen, että ajattelette minusta hyvää", sanoi hän. "Billyllä on niin korkea käsitys teistä. Saatte kuulla muutamia hullunkurisia juttuja. Olen iloinen, että tiedätte totuuden."
Minun täytyi jättää Lontoo, ja Billy kuoli ennen palaamistani. Kuulin, että hänen vaimonsa täytyi noutaa tanssijaisista, ja hän oli joutunut juuri parhaiksi suutelemaan miehensä huulia ennenkuin ne kylmenivät. Mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä sillä, että loppu oli tullut aivan äkkiä.
Kävin kohta sen jälkeen hänen luonansa ja ennen lähtöäni viittasin siihen, mitä ihmiset puhuivat, ja kysyin, eikö hänen mieluummin ollut sanottava totuus.
"Toivoisin, ettette sitä pyydä", vastasi hän. "On kuin siten erään elämän piilopuolet vedettäisiin julkisuuteen."
"Mutta", väitin vastaan, "ihmiset ajattelevat —"
"Mitäs siitä, mitä he ajattelevat!"