He suutelivat ja erosivat, ja yhdentoista aikaan palasi hän huoneeseen takaisin. Hän kertoi, kuinka viehättävä ilta oli ollut, ja kerskui hieman menestyksellään.
Hoitajatar sanoi, että sairas oli tänä iltana ollut iloisempi.
Niin näyteltiin hänelle päivittäin tämä ilveily. Tänään olivat illalliset, seuraavana päivänä tanssijaiset, joihin rouva meni suoraan Parisista tilatussa puvussa; sitte jälleen jotkut kutsut tai konsertti tai pöytäseura.
Tyhjäntoimittajat ja ohikulkijat pysähtyivät ja tuijottivat kuihtuneeseen rouvaan, jolla olivat itkettyneet silmät ja joka seurapuvussaan pujahti ikäänkuin varas omasta ovestaan ulos ja jälleen sisälle.
Eräänä iltana kuulin muutamassa talossa, jossa kävin vieraisilla, hänestä puhuttavan ja liittäydyin ryhmään kuullakseni.
"Pidin häntä aina sydämetönnä, olisin luullut hänellä olevan enemmän ymmärrystä", sanoi eräs rouva; "eihän voi odottaa, että vaimo rakastaisi miestään; mutta hänen ei tarvitse tätä tahallaan lyödä laimiinkaan, kun tämä lepää kuolemaisillaan."
Mainitsin olleeni poissa kaupungista ja kysyin, mitä tämä merkitsi ja jokaisesta suusta kuulin samallaisia juttuja. Muuan oli huomannut rouvan vaunut oven edessä kahtena tai kolmena iltana peräkkäin. Toinen oli nähnyt hänen palaavan kotiin. Kolmas oli nähnyt hänen menevän ulos j.n.e.
En voinut näitä tosiasioita sovittaa yhteen sen kanssa, mitä hänestä tiesin, ja niin menin seuraavana iltana heitä katsomaan. Oven avasi heti rouva itse.
"Näin ikkunasta, että tulette", sanoi hän. "Tulkaa sisään — älkää puhuko!"
Seurasin häntä, ja hän sulki oven jälkeemme. Hän oli loistavassa puvussa, hänen tukassaan salamoivat timantit, ja minä katsoin kysyvästi häneen.