"Miksi niin luulette?" kysyin minä, ja ääneni — sen tiedän — ilmaisi levottomuutta, jota tunsin hänen vastauksensa johdosta. Hän katsoi minua suoraan kasvoihin, hänellä oli muuan hyve, hyve, johon nähden eläimet ovat ihmistä etevämmät — hän oli suora. Hän tiesi, etten voinut häntä sietää — että häntä vihasin, olisi kai sattuvampi sanoa, jollei se kuuluisi vanhanaikaselta — ja hän ei salannut, että hän sen tiesi ja maksoi samalla mitalla.
"Siksi, että minä olen täällä", vastasi hän. "Miksi ette pelasta häntä? Eikö teillä ole mitään vaikutusta häneen? Sanokaa sille pyhimykselle, että hän pitäköön kultasensa — minä en tahdo häntä. Kuulittehan, mitä eilen illalla sanoin hänelle. Minä menen hänen kanssansa naimisiin ainoastaan hänen asemansa tähden ja rahojen tähden, joita hän voi ansaita, jos hän ahkeraan työskentelee eikä näyttele narria. Kertokaa hänelle mitä olen sanonut — en tee sitä tyhjäksi."
Hän meni pois, tervehtiäkseen erästä elähtänyttä lordia hymyillen, ja minä tuijotin hänen jälkeensä, kuten pelkään, jokseenkin hölmön näköisenä, kunnes muutamia nuoria miehiä tuli irvistellen luokseni ja kysyivät, olinko nähnyt henkiä tai lyönyt hullun veikan.
Minun ei tarvinnut odottaa. En tuntenut mitään uteliaisuutta. Jokin sanoi minulle, että nainen oli puhunut totta. Näin ystäväni saapuvan ja vetelehtivän naisen ympärillä kuin koira, odottaen ystävällistä sanaa tai sen puutteessa potkaisua. Tiesin, että hän näki minut, ja tiesin, että tämä seikka lisäsi hänen intoaan. Vasta kadulle päästyämme puhuttelin häntä. Hän säpsähti, kun häntä kosketin. Me molemmat emme olleet mitään hyviä näyttelijöitä; hänellä täytyi olla paljo lukemista kasvoissani, ja huomasin että hän oli lukenut; ja me kävelimme äänettöminä rinnatusten. Minä tuumailin, mitä minun olisi sanottava, kysyin itseltäni, saisinko aikaan hyötyä vai vahinkoa — ja toivoin, että olisimme jossakin muualla, emme vain tällä hiljaisella, elämää uhkuvalla kadulla, jollaisilla on niin paljo näkymätöntä. Vasta kun olimme saapuneet melkein Alberlhalleen, katkaisimme äänettömyyden, ja ensiksi puhuin minä.
"Luuletko, etten kaikesta tästä ole jo itseäni nuhdellut?" sanoi hän.
"Luuletko, etten tiedä, että olen kirottu narri, moukka, valehtelija?
Mitä hittoja pyhittää siitä enää lörpötellä!"
"Mutta minä en sitä ymmärrä!" sanoin minä.
"Et", vastasi hän, "koska olet narri, koska olet oppinut minua tuntemaan vain yhdeltä puolelta. Sinä pidät minua gentlemannina, jonka suonissa juoksee vain puhdasta vettä, koska pidän suuremmoisia puheita ja olen täytenään jaloja tunteita. Ai, sinä pässinpää, itse pirukin voisi sinut narrata. Hänellä ovat kauniit oikkunsa, hän loruaa kuin pyhimys ja hän lukee rukouksia meidän kanssamme. Muistatko vielä ensimäisen yön vanhan Fauerbergin luona? Pistit tuhman pääsi makuuhuoneeseen ja näit minut polvillani vuoteen edessä, toisten poikien seistessä vieressä irvistellen. Sinä suljit hiljaa oven — sinä ajattelit, etten olisi sinua nähnyt. En rukoillut — koetin vain rukoilla."
"Se todisti että sinulla ainakin oli rohkeutta, jollei se mitään muuta todista", vastasin. "Useimmat pojat eivät olisi sitä lainkaan koettaneetkaan, ja sinä teit sen."
"No niin", vastasi hän. "Olin luvannut sen äidilleni ja tein sen. Vanha sieluparka, hän oli yhtä yksinkertainen kuin sinäkin. Oletko unhottanut, että tapasit minut eräänä lauvantaina iltapäivällä, kun ahdoin sisääni leivoksia ja marmeladeja?"
Nauroin tälle muistolle, vaikka — Jumala sen tietää — en ollut lainkaan naurutuulella. Olin tavannut hänen edessään leivoksia sellaisen kasan, että ne olisivat riittäneet tekemään hänet sairaaksi koko viikoksi, ja antanut hänellä korvapuustin ja heittänyt koko kasan kadulle.