"Äiti antoi minulle viikottain taskurahaa puolen kruunua", jatkoi hän, "ja minä sanoin pojille, ettei minulla ollut kuin ainoa killinki, voidakseni muiden 18 pencen edestä häiritsemättä ahtaa makeisia sisääni. Olin jo silloin aika pikku elukka."
"Ne olivat vain koulupoikakujeita", huomautin, "ja se oli luonnollista kyllä."
"Niin", vastasi hän, "ja nämä ovat miehen kujeita ja luonnollisia kyllä; ja kuitenkin tärvelee hän elämäni ja muuttaa minut miehestä eläimeksi. Suuri luoja, etkö luule minun tietävän, mitä tämä nainen tulee minulle tekemään? Hän tulee minut vetämään alas, alas, alas aina omalle tasalleen; kaikki ajatukseni, kaikki kunnianhimoni, koko elämäntyöni kaupiskellaan vakinaiseen lääkärintoimeen maksavain potilasten keskuudessa. Minä tulen huolehtimaan ja suunnittelemaan, miten saisin suuret tulot, jotta voisimme elää kuin pari lihavia olentoja, pukeutua loisteliaasti ja asettaa hyvinvointimme nähtäväksi. Mikään ei tule häntä tyydyttämään, tuollaiset naiset ovat imumatoja; heidän ainoa huutonsa on: anna, anna, anna! Niin kauvan kuin voin hankkia rahaa, tulee hän minua sietämään, ja sitä hänelle saadakseni, tulen minä myymään sydämeni, aivoni, sieluni. Hän sälyttää itsensä jalokivillä ja kulkee puolialastonna talosta taloon, veikistelläkseen jokaiselle miehelle, jonka kohtaa; tätä sanovat sellaiset naiset 'elämäksi.' Ja minä peityn hänen taaksensa, joudun jokaisen narrin pilkaksi, jokaisen miehen halveksimisen esineeksi."
Hänen kiihkeytensä sai sanat, joita en ollut saattanut sanoa, näyttämään laimeilta ennenkuin ne olivat sanotutkaan. Mitä tepsivämpiä syitä saatoinkaan esittää kuin hän jo itse oli esittänyt. Tiesin jo hänen vastauksensa kaikkeen, mitä väittäisinkään.
Minun erehdykseni oli ollut, kun pidin häntä erilaisena kuin muita miehiä. Aloin käsittää, että hän oli samallainen kuin me muutkin: puoleksi enkeli, puoleksi paholainen. Mutta uutuus, joka minulle paljastui, oli: mitä korkeampi on ensimmäinen, sitä alhaisempi jälkimmäinen. Näyttää kuin luonnon täytyisi asettaa teoksensa tasapainoon, mitä lähemmäksi taivasta lehvät kohoavat, sitä syvemmälle syöpyvät juuret pimeyteen. Tiesin, ettei hänen intohimonsa tähän naiseen lainkaan muuttanut hänen todellista rakkauttaan. Toinen oli henkinen, toinen eläimellinen intohimo. Muisto tapauksista, jotka minua olivat ällistyttäneet, palasi valaisemaan mieltäni. Muistin, kuinka usein öillä, jolloin olin työskennellyt aamupuolelle yötä, kuulin hänen askeleidensa — raskaina ja epävarmoina — kulkevan oveni editse; kerran olin eräässä likaisessa Lontoon kaupunginosassa kohdannut erään, joka merkillisesti oli hänen näköisensä. Olin häntä seurannut, saadakseni häntä puhutella, mutta miehen sameat silmät olivat tuijottaneet minuun vihaisesti, ja minä olin kääntynyt pois ja soimannut erehdykseni vuoksi itseäni narriksi. Mutta nyt, kun silmäilin kasvoihin rinnallani, nyt ymmärsin.
Ja sitte kohosivat silmieni eteen kasvot, jotka paremmin tunsin, innokkaat, jalot kasvot, joiden paljas näkeminenkin teki hyvää. Olimme saapuneet eräälle pienelle, pahalle haisevalle kadulle, joka vie Leicester Squarelta Holborniin. Tartuin hänen olkapäihinsä ja painoin hänen selkänsä kirkkoaitaa vasten. Olen unhottanut mitä sanoin. Olemme kummallisia seoksia; muistin arkaa, kömpelöä poikaa, jonka päähän olin päntännyt ja ammentanut tietoja vanhalla Fauerbergillä: nauravaa kaunista poikaa, jonka olin nähnyt kasvavan mieheksi. Ravintola, jossa me hänen oxfordilaisina päivinään useimmiten olimme käyneet, jossa sydämemme olimme toisillemme vuodattaneet, oli tämän kadun varrella, jossa seisoimme; halusin häntä torua ja hänen kanssaan itkeä, häntä ravistella ja kietoa käsivarteni hänen ympärillensä. Keskustelin hänen kanssaan, hätyyttelin häntä ja annoin hänelle nimiä, joita suuhuni sattui. Joku ohitse kulkeva poliisi, koska oli hänkin luonnostaan erehtyväinen, suuntasi lyhtynsä meihin ja neuvoi meitä menemään kotiin. Me nauroimme, ja tämä nauru teki jälleen Cyrilin omaksi itsekseen, ja me astelimme tanakoina Staple Inn'iä kohden. Hän lupasi minulle, että hän lähtee pois huomisaamuna ensi junalla ja matkustelee neljä viisi kuukautta, ja minä otin tehtäväkseni hänen sijastaan antaa tarpeelliset selitykset.
Tunsimme keskustelusta mieltemme keventyneen, ja kun hänen ovellaan toivotin hänelle hyvää yötä, oli se todellinen Cyril Harjohn, jonka kättä puristin — todellinen Cyril, sillä mikä miehessä on parasta, se hänen todellinen itsensä on. Jos ihmisellä on jokin tulevaisuus ajallisuuden tuolla puolen, niin se hyvä, mikä hänessä on, se jää kauvimmin elämään. Muut puolet hänestä kuuluvat maailmaan, ne jättää hän jälkeensä.
Hän piti sanansa. Seuraavana aamuna oli hän poissa enkä minä nähnyt häntä enää koskaan. Sain häneltä kirjeitä — ensin toivehikkaita lujaa päättäväisyyttä täytenään. Hän ilmotti minulle, että oli kirjottanut Elsbethille, ei kertonut hänelle kaikkea — sillä hän ei sitä ymmärtäisi — mutta kuitenkin antanut tälle riittävän selityksen; ja tytöltä sai hän suloisia, naisellisia kirjeitä vastaukseksi. Minä pelkäsin, että Elsbeth tulisi olemaan kylmä ja välinpitämätön; sillä usein on naisilla, joita ei itse kiusauskaan liikuta, vain vähän hellyyttä ahdistetuille sieluille. Mutta hänen hyvyytensä oli enemmän kuin passiivinen ominaisuus; hän rakasti Cyriliä hartaammin, koska tämä häntä tarvitsi. Luulen että hän olisi Cyrilin pelastanut omalta itseltään, jollei kohtalo olisi astunut väliin ja ottanut asiaa hänen käsistään. Naiset kykenevät suuriin uhrauksiin; luulen, että tämä nainen olisi saattanut itsensä alentaa, jos hän siten olisi voinut rakastettunsa kohottaa.
Mutta niin ei ollut käyvä. Cyril kirjoitti minulle Intiasta. En ollut Fawleytä tavannut pitkään aikaan ja hän oli häipynyt mielestäni, kunnes eräänä päivänä useampien viikkojen jälkeen käsiini osui vanha teatterilehti ja siitä luin, että neiti Fawley oli matkustanut Kalkuttaan, jossa hän oli sitoutunut pitemmän aikaa näyttelemään.
Minulla oli Cyrilin viimeinen kirje taskussani; istuuduin ja laskin päiviä. Neiti Fawleyn täytyi, päivää ennen hänen lähtöään saapua Kalkuttaan. Oliko se naisen puolelta tarkotus vai sattuma, en ole saanut koskaan tietää — nähtävästi oli se jälkimäinen, sillä maailmassa on olemassa sallimus, joka säätää loppumme.