En saanut enää mitään tietoa hänestä, odotinkaan tuskin sellaista, kun kolme kuukautta myöhemmin eräs yhteinen tuttavamme pysähdytti minut klubin rappusilla.
"Oletko kuullut uutisia nuoresta Harjohnista?" sanoi hän.
"En", vastasin. "Onko hän nainut?"
"Nainut?" matki hän. "Ei — se raukka on kuollut."
"Luojan kiitos!" pyöri huulillani, mutta onneksi sen pidätin. "Kuinka se on tapahtunut?" kysyin.
"Eräällä metsästysretkellä — jonkun rajahin luona siellä. Oli jäänyt pyssyineen retkottamaan johonkin risukkoon. Luoti oli mennyt hänen päänsä lävitse."
"Hyvä isä!" sanoin. "Kuinka surullista!" En tiennyt sillä hetkellä muutakaan, mitä sanoa.
Mies, joka eli muille.
Ensi kertaa keskenämme puhellessamme, istui hän maassa nojaten selällään pajun tyveen ja tupakoi. Hän tupakoi sangen verkkaan, mutta sangen tunnollisesti. Jokaisen vedon jälkeen otti hän piippupahasensa suustaan ja hätisteli lakillaan savun pois.
"Voitko pahoin?" kysyin häneltä erään puun takaa valmistautuen samalla juoksemaan tieheni, sillä isojen poikain vastaukset pienten ilkeyksiin ovat sitä lajia, että niiden tieltä parhaiten väistyy.