Ja silloin nousi Lauri Falk, — ehkäpä siihen olivat syynä myöskin surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, — Lauri nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa italialaista kansanlaulua:
"Finestra, che lucivi e non più luce…"
Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla makaavan rakastettunsa ääressä.
Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys, hänen silmänsä hymyilivät levollisina ja poskipäihin syttyi läikkä punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa proomujen kupeissa:
"Minun Moosekseni, minun Turhani…"
Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin, Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla ollut öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän siellä lämpimillä kallioilla lekotteleisikaan, ei tiedä.
Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättään vedessä ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi Könölinille, silmissään säälivä kimeltely, ikäänkuin kaikua jostakin vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:
"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin iloisia lauluja."
Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yhtäkkiä kalkutukseksi, kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä, huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.
"Öljy loppuu, lisää öljyä!" huusi Bongman Heitukalle.