Ensi kerran haastoi Viuluniekka Seelialle outoja, sekavia sanoja.
Hän piti Seeliaa käsistä, kyyneleet valuivat silmistään, sanat olivat tuskaa ja hehkuvaa riemua.
— Seelia, enhän ole koskaan sinulta sitä kieltänyt: olen rakastanut monta naista, palavia, riemuitsevia naisia minä rakastan. Mutta vapaa täytyy minun olla kuin aalto, joka nousee ja laskee, katoaa vetten kuohuun. Minä olen Viuluniekka!
— Rakastan sua, sävelteni sielu, poveasi, ääntäsi, joka ennen yhdessä kulkiessamme helisten nauroi, otsaasi, silmiesi sielua, surua, vapisen ja itken, mutta oi, että ymmärtäisit, mitä itsekään en ymmärrä, kun käsivarsieni jänteissä yhä väkevyys pakottaa, kevätkoski sydämessä kuohuu ja tiet ovat avarat!
— Mikä olisi määräni? Jumalakaan taivaassa tuskin sen tiennee, vaan sepä on ihmisten määrä, minkä kukin ottaa, ja niitä on tuhat kertaa kymmenen tuhatta.
— Sepä on elämä, kun uskaltaa riemuita, vaikka pimeys on tuomiona yllä, edessä ulappa, takana taivas, rintaa ahdistaa turhaan menetetty, rikos kostoa huutaa — sepä on elämä, kun toivotta itsensä toivoon pakottaa ja etsimänsä ottaa, vaikka vasta kuolon mailla saisi.
— Sepä on määrä: hairahtua, ei katua, kärsiä, ei valittaa, taipua, taittua, vaan ei hellittää, kammoonsa uskaltaa katsoa, sydämensä yhden verenpisaran vuoksi antaa — kaikki antaa tahtomatta mitään — sepä on elämää, kun jotunit taistelevat ukkossäällä.
— Sepä on elämä: antaa ja iloita!
— Miksi ihmiset toistensa vuoksi kahlehtivat itsensä suruun! Iloitkoot ihmiset taivaan lintuina: eivät ne työtä tee ja kehrää! Iloitkoot ihmiset paljon nuorina, sillä harmaahapsisena tarvitsee paljon muistoja ilosta.
— Ken olisi uskaltanut asettaa ne lait, jotka ihmisten vapautta kahlehtia voisivat! Jumalako pilvissä? Tottamar: vain Mooses oli se, joka kymmenen käskyä kivitauluihin kaivoi, vaan taivas kirjoittaa eläviin sydämiin tulisia käskyjä kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta: kullekin ihmiselle oman käskynsä, ja onneton, ken ei sitä seuraa!