Näkipä sitten Seelian Uorolan majuri, Piru-majuri, joksi rahvas häntä myös tapaili sanoa. Hulluuspa vanhan tapasi, hän alkoi tarjoilla rahojaan ja näivettynyttä sydäntään Loppilan neidille. Ihastui ikihyväksi rouvassyötinki ja tuomari myös, kun vaimonsa vaati. Yhdessäpä he Seeliaa ahdistelivat.

Silloinpa havaitsi Viuluniekka parhaaksi ajoissa peräytyä. Oliko hän koskaan toivonut Seeliasta muuta kuin lyhyen hetken iloa!

Kuiskasi Seelia hänelle: jätä kulkemisesi, jää Loppilaan. Rakastan sua niin!

Oh, hän, Viuluniekkako! Kuinka voisi hän hoitaa taloa ja vielä velkaantunutta ja köyhää! Hän, jota painaa kuin kirous. Kirous kulkemaan, vinguttamaan viulua muiden iloksi. Itse hapuilemaan määrätöntä synkeyttä kohti!

Hän, joka on sukunsa rikkaan talon viulua soittaen ja juoden menettänyt, hänestäkö olisi pysymään yhdessä paikoin, köyhässä Loppilassa!

Suru ja rakkauden tuska Viuluniekan valtasi. Mutta olisiko tuskansa edes Seeliallekaan ilmoittanut Viuluniekka, hän, josta täytyi kaikkien ihaillen ja ihmetellen uskoa, ettei hänellä suruja ollut olemassakaan, että hän tiesi vain rajattoman, äärettömän ilon viulussaan ja kemuissa päättömien teiden varrella!

Viuluniekka naurahti, tuskassa ilvehti, ei vastannut Seelian pyyntöön.

* * * * *

Kerran, kun hän tuli Loppilaan, painautui Seelia-lapsi hänen rintaansa, itki, sanoi kärsineensä paljon majurin vuoksi.

Viuluniekka naurahti toivotonta tuskaa. Eikö hän Seeliaa rakastanut! Oh, eipä hän voinut Seeliaa vaatia kerallaan kerjuun teille. Ja mitäpä Seelia juopporentulla! Parempi hänet reväistä heti sydämestään, itse kulkea yksin viuluineen, ainoine tukineen, turvineen, riemuineen! Ja ihanaa hänen elämänsä täytyikin olla ainoan täysiuskottunsa, viulunsa keralla, koska se kerran oli muuttunut pelkäksi viululle elämiseksi ja kaikki oli hukattu viulun vuoksi. Ja ihanahan hänen elämänsä niin onkin, koska hänen se kerran siksi täytyy uskoa ja siksi uskoo ja hän on väkevä ja nuori vielä ja iloitsee.