Oi: Seelia, morsian, oli hänen rakastettunsa. Monasti on hän Seelian polttavia käsiä hyväillyt ja Seelian hivelevää, palavaa poskea sivellyt, ja nyt viettää Seelia Hullun-majurin kera häitä. Monta kertaa on Seelia raukeana hänen rintaansa nojautunut ja kuumat katseensa ovat sulaneet yhteen kuin tuli ja kulta, vaan Viuluniekka sanoo olevansa vapaa. Rajattomasti rakastaa kumma mies valkeaa naisotsaa ja janoovia huulia, mutta itseään hän enemmän rakastaa.
Kesäinenpä oli päivä, jolloin Viuluniekka näki ensikerran Seelian. Se sattui lähellä Loppilaa, Seelian isän köyhää talopahaista. Metsän hietakiukaat hehkuivat kuumina, ilma leyhyi auringonsauhuisilta taivaanrannoilta, aarnikuuset kiikuttivat heleänpunaisia käpyjään kuin palavia ihmissydämiä ja oluentiputtaja piiputteli auringonpaisteessa. Silloin lepäili Seelia metsäkummulla puoliunessa ja tiirotteli auringon kiloon, kun Viuluniekka väsyneenä ja hetkien unohdusta etsien kulki pitkiä, yksinäisiä teitään. Ja Seelian kiharat olivat niin viettelevän runsaat ja tummat, silmiensä kimellys tiedottomamman avuton ja avoimempi kuin niiden monen monten naisten, joita hetken iloja etsivä Viuluniekka oli hyväillyt ja halannut, ja Viuluniekan sydän janosi uutta kuin pikarinkallistaja, jonka veri vaatii yhä kiihkeämpiä viinin iloja, ja Seelian luo tulevan Viuluniekan samea katse muuttui kirkkaaksi ja kiihkeäksi, väsynyt suu meni iloiseen hymyyn. Hän oli Seeliasta kaunis, tuo pitkä, ruskeatukkainen, ylpeän iloinen vieras. Pian istuivat he kummulla syli sylissä, Viuluniekka otti esiin viulunsa ja soitti Seelia-lapsoselle, kunnes ilta usveni ja aurinko etsi vaarojen varjoja, sumut rusoissa punersivat.
Mutta viikkoa pitkinä aikoina senjälkeen ei Viuluniekka unohtanut käydä tuomarin talossa, Loppilassa sillä Viuluniekka, ilojen perho, oli löytänyt koskemattoman kukkasen, josta voi sammumatonta janoaan hetkeksi viihdyttää ja unohtaa kaiken sen, mitä oli hukannut iloissakeijumis-kiihkossaan.
Seelian äiti, jota rahvas nimitti rouvassyötingiksi, koska hän oli kova ja ahnas: hiipi aamuisin väen vielä maatessa pirttiin ja siirsi kellon viisareita tunnin eteenpäin tehdäkseen väelleen pitkän työpäivän ja pelastaaksen itselleen silkkihameen hinnan rahoista, joita tuomari joi; Seelian äiti ei liioin välittänyt Viuluniekasta, sillä hän halusi tyttärelleen rikkaita ihailijoita saadakseen kerran yltäkylläisesti käydä kahisevissa silkkihameissa ja hymyillä hampaattomalla suullaan rahakkaan anoppina. Mutta Viuluniekan kumarruksista ja imarruksista sentään piti rouvassyötinki, jonka talon köyhyyttä rahvas ilkkuili. Milloin varisparvi raakkuen lensi, silloin ojennettiin käsiä ja huudettiin:
— Kas tuolla menevät Loppilan rengit!
Loppilan tuomari, hän vain joi ja joi ja piti Viuluniekasta, milloin sai tämän istumaan kerallaan norrikuppia tyhjentämässä, ja Viuluniekka oli killosilmäiselle tuomarille varsin kohtelias, tyhjenteli norrikupit kernaasti ja kuunteli tuomaria, kun tämä koetteli kehua ränsistynyttä Loppilaa ja sen pörröisiä hevoskaakkeja. Ja vastalahjaksi soi tuomari Viuluniekan hyväillä Seeliaa mielinmäärin.
Oi miten köyhää ja surkeaa Seelialla oli kotonaan Loppilassa! Miten koko pitäjäkin nauroi Loppilan väkeä!
Viuluniekan valtasi sääli. Seelia rakasti häntä. Oli, Viuluniekka, kemujen kuningas, sävelten ihailtu, naikkosten päiden pyörittäjä, hänpä tahtoi palkita tyttösensä rakkauden! Hän vei kainon Seelian pois Loppilasta kemuihin ja viulujen vinguntaan; käsikädessä he kauan kulkivat kuin kuningas ja kuningatar, ihmetyksen soluna kävi joukoissa: he olivat molemmat kauniit. Viuluniekka kohotti Seelian arvoon ja osti uutta ihailua itselleen, kun suojasi Seeliaa, jonka ruskeiden silmäin kimellys oli avoimempi ja avuttomampi kuin muiden naisten.
* * * * *
Ja Seelian otsa kohosi ihaillun Viuluniekan kanssa kulkiessa ylpeäksi ja silmät kimalsivat riemukkaan syvinä.