— Ylös mahtavat mainingit purppurassa välkkyvin rinnoin, kun pienet aallot asettuvat lepoon!
— Ylös kumisevat mainingit, ylös rivissä ja ukkosäänin laulamaan, että taivas kuulee vielä kerran syväin vetten voiman, kun luode palaa, pienet aallot alenevat ja tulee viluinen yö!
Niin puhui oudosti Viuluniekka. Vaan Seelia, joka värisevänä oli nojautunut hänen rintaansa, jota mies vyötäreistä kietoi, jonka polttavia käsiä hyväili, Seelia hätkähti sanoja kuullessaan, sydämeensä tuli sekava pettymyksen tuska ja kylmyys, kyyneleensä lakkasivat valahtelemasta Viuluniekan ranteille, hän kiskoutui irti syleilystä ja virkkoi niin, että Viuluniekan sydämessä kipu tulena vihiäsi:
— Ethän sinä minua ole koskaan rakastanutkaan!
Ja loukatun sydämensä häpeässä hän syöksyi Uorolan majurin pyyteiseen syliin.
Niin vieroitti Viuluniekka Seelian itsestään. Niin Viuluniekka sydämensä särki.
* * * * *
Viuluniekka istuu häiden remutessa Uorolan puistossa sammaltuneen keilaradan varjossa ja katse kyyneleisenä tähtää kajastuksen punaan. Laineet solahtavat rantaan ja jälleen painuvat suuren Kolman helmaan. Ne humisevat, isot salot, kuin kaukainen urkujen soitto, aallot hämäryydessä laulavat rukouksia pyhälle katoomiselleen. Viuluniekan silmistä kyyneleet vuotavat.
Sureeko hän! Oi, ei hän tahdo surra! Kaihonsa täytyy olla korkeampi surua, sen täytyy olla Viuluniekan onni!
Miksi hän tänne tulikaan, rakastettunsa hääriemujen kerjääjäksi?
Kerjääjäksikö? Eipä niin! Maailma nähköön, ettei heikkous vangitse
Viuluniekkaa jäämään pois kylmästi katsomasta kuinka hänen sydäntänsä
rinnasta riistetään!