Miksi ei keinujen kuninkaana käy pauhaavaan tanssisaliin sitten?
Viuluniekka on kuitenkin heikko.
Suurten metsäin äänten, hukkuvain aaltojen, kemujen ja maantien köyhyyden lapsi on Viuluniekka. Elämänsä on kuin kohoova ja laskeva aalto, kaihonsa on oleva suurempi kuin suru.
* * * * *
Taukosivat hetkeksi klaverin ja viulujen sävelet kartanossa, selvemmin kuuluvat nauravain äänten humina ja väen hoilotus renkituvasta, koirain rähinä pihahäkistä, ja väkevämmin solisevat Kolman syvät vedet.
Silloin hiljaa kulkee morsian puistoon. Valkea on pukunsa, mutta tummat ja kosteat ovat silmäkulmainsa varjot. Seelia, Viuluniekalle ylpeäksi tullut Seelia: niin ahdistavat ylpeys ja tuska.
Seelia kulkee puistossa, hänen päänsä on raskas ja silmäin varjot kyyneleistä kosteat. On tanssinut kuin kivikengissä, hymyillyt uhmaavin huulin. Nyt ei hymyile, povea ahdistaa.
Seelia tuijottaa kauas kelmeille ilmanrannoille, silmäkulmain varjot kiiltelevät kyyneleissä.
Oi, jos hän tietää, ettei Viuluniekkaa, korskeaa ja kylmää, voi rakastaa, niin miksi hän pettymyksensä vaivassa syöksyi juuri Hullun-majurin syliin? Eipä hän korskeaa Viuluniekkaa sure, vaan elämänsä menettämistä.
Viuluniekka säpsähtää, rintaansa painaa kuin kivinen käsi. Rinnassaan pakottaa, leimahtaa. Viuluniekka hän on sittenkin! Syleillä, suudella Seeliaa hän tahtoo, puristaa polttavia käsiä vielä kerran, vavahuttaa morsianpovea rintaansa vasten. Ah, ihanaa on syleillä toisen morsianta! Ken on herra Viuluniekalle, ken voi sanoa hänelle: tee tämä, tätä älä tee! Onnensa heittäen on hän vapauden itselleen saanut.
Viuluniekan sielussa välähtää kuin salama ja kaikki taas pimenee. Yhtäkkiä Seelian olkapäille, kaulaan hurjan miehen käsivarret kietoutuvat, vangittuna kyyhkysenä Seelia vavahtaa, myrttiruunu putoaa päästä, poskelleen lehahtavat Viuluniekan suortuvat; vimman väkevä on kylmäin huulten kosketus.