Silloin riuhtautuu Seelia irti voimakkaista käsivarsista, povensa pohjat nyyhkyttävät neuvotonta vihaa ja häpeää, sormensa, kätensä vapisevat, ääni on tukahutettu hetken, vaan katse kiehuu puiden varjosta halveksien, povi käy.
— Ja sittenkin tänne uskalsitte!
Viuluniekka korskeasti nakkaa päätään, naurahtaa ja tuuli tukassaan liikkuu.
— Uskalsin? Haha! Mitä tämän salamoivan taivaslaen alla tulisi miehen peljätä! Elo on kukistaa pelkonsa!
Seelia kivahtaa:
— Te halpa! Mitä teillä, kutsumattomalla, oli täällä tekemistä! ja
Seelia kääntyy tuiskahtaa, lähtee tanssisaliin.
Missä ne häät, joissa ei Viuluniekkaa tarvittaisi! Tuskan ylpeänä Viuluniekka seurasi morsianta sisään. Korkea oli otsansa, hymynsä keveä, naurunsa pettävän kirkas, kun hän astui viulu kainalossa myrttiä ja silkkiä kahisevaan saliin, ja iloinen remahdus kävi salissa hänen sinne ilmestyessään.
Onnessaan kumartelias oli sulhanen, morsiamen isä piti silmät kiljallaan ja lasi kädessä puhetta korttihuoneessa ja kehui tytärtään sekä Uorolan hevosia, äiti pyöriskeli silkkihameessa ja nauroi kellastunein ikenin, mutta riemu pakahutti nuorten sydämiä, kun he tanssivat kiiltävällä lattialla iloisen Viuluniekan soittaessa ja kultapuitteisten seinäkuvain vilahtaessa ohi.
Sydäntä hypittävän surumielistä säveltä soi viulu; oli kuin kielet olisivat olleet kiinnitetyt itse soittajan vavahtelevaan rintaan, ei viulun punaiseen kanteen.
— Ihan se soi kuin mitkä urut! sanoi nauraen ja ilon vettä silmistään pyyhkien rouvassyötinki.