— Tällä soitolla käy hyppiminen Hullun-majurinkin häissä! sanoivat ivallisesti nuoret miehet. Sillä he kadehtivat keltasilmäistä majuria, joka oli pitäjän kauneimman tytön vienyt, ja hulluksi ja Piru-majuriksi sanottiin isäntää, kun oli Uorolassa viettänyt kummallisia, oikullisia vanhanpojan päiviä. Siellä hän ruokki viittätoista koiraansa ja konkareitaan, ampui ohi korvien sitä, ken uskalsi hänen Kolmalleen kalaan, tempasi huivit pantiksi akoilta, jos he jättivät koivukujan hietaan rumia paljaan jalan jälkiä. Usein oli hän riidoissa naapuriensa kanssa hyökännyt käräjätupaan, jysäyttänyt nyrkkinsä tuomarin eteen vihreään pöytään niin että mustepullot hyppivät, kiroillut niin että kauhistus tuvassa vaelsi ja saanut räyhäämisestä sakkoja.
Mutta nyt hän on vangittu, ystävällinen on hän kihlausajalla ollut vihamiehilleenkin ja puolet pitäjää kutsunut kolmipäiväisiin häihin.
— Soitto on kuin alkaisi unessa kuulua, kuin haudan hiljaisuus alkaisi helistä! haaveilevat neitoset.
Seeliaa tuskansa toivottomasti soimaa, Viuluniekkaa hän vihaa.
* * * * *
Viuluniekka kallisteli kuin uhallaan koko yön lasia, soitti, lauloi, rallatteli.
Aamulla, kun taivas rupesi sarastamaan harmaan sinertävänä, tulet kalpenivat ja vieraat olivat jo levolla toista hääiltaa odottamassa, istui Viuluniekka vielä majurin huoneessa putelien ja pikarien ääressä. Pää oli käsien varassa, ruskeat suortuvat valuivat sormien välitse; viulu lepäsi tupakkain ja lasien joukossa.
Hän itki. Sitten kangerrellen kirosi, kohosi ylös, otti viulunsa, pakotti itsensä hymyilemään, kun astui pihalle, jossa palvelusväkeä vilisi. Kun hän kulki koivukujalle lähteäkseen pois kesken häitä ja katsahti yli seutujen, niin katso: viluisena yönä oli maille laskeutunut valkeaa kuuraa ja tehnyt ne arkisiksi, harmaiksi.
KEHTOLAULU.
Laulan lasta nukkumahan, uuvutan unen rekehen. Käy, unonen, kätkemähän kultaisehen korjahasi, hopiaisehen rekehen! Ajele tinaista tietä, kuletellos kultaistani harjulle hopeavuoren kultaisehen koivikkohon, kussa käet kullan kukkui, lauleli hopealinnut!