Kanteletar, II 174.
Hys sika lapsesta metsään, hys paha lapsesta metsään!
Niinpä se alkaa torpparin mummo, Liena Kaisa Röttö, majurinnan huoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi keittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.
Oi, eihän vanha Liena Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha ja huonomuistinen. Se laulu on poikansakin lapsille kelvannut. Miksikä siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa Liena Kaisan kehdon luota ja sanoo:
— Hui miten ruma laulu! Liena Kaisa saa mennä kehruuksineen!
Hyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin istua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena Kaisa lauloi parhaan kehtolaulunsa?
* * * * *
Nytpä on majurinna kahden Alin kera. Seelia-rouva tuudittaa Alia, tuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.
Lemuava vehreys on huoneessa, sillä puiston sireenit kurottelevat korkealle avattuun akkunaan ja vaahterat aivan akkunan edessä heloittavat vehreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello mahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen huumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät akkunalle ja sinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma ja vaaranteiden takaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.
Nuori Seelia tuudittaa, laulaa.