Miksi oli Seelia-kyyhky vanginnut itsensä Uorolan lakkaan?
Ei rahan, ei nimen vuoksi.
Vaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia ja karjaa, niin ei sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei palkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan akkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.
Miksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi vielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun vilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä saanut!
Kun Viuluniekka itsestään Seelian korkein sanoin vieroitti, niin Seeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Siiloinpa hän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin Seelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle, majurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä Uorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.
Vaan kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, veriä hekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille kohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona lemuisaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yhtäkkiä havaitsi edessään puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain silmänsä katsoivat syvinä niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten poltti.
— Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta! huoahti
Seelia.
Viuluniekka sanoi:
— Seelia, oi Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi hyvästiksi, oi Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa!
— Monasti olen itselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, vaan hattarat eivät tiedä kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni muualla kuin siellä, jossa se vasten tahtoani on!