Sanoi Seelia:
— Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea jääpylväs!
Vastasi Viuluniekka:
— Kaikki ovat heikkoja ja vahvoiksi mainittujen avu on vain siinä, että rohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän itkee, pakoittavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikkei voitosta ole toivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi mainitut taistelun vuoksi. Mun elämäni on olla Viuluniekka ja harvoille annan kunnian nähdä minussa muun, mutta näe edes sinä, oi Seelia, minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla heikko.
Niinpä ei Viuluniekka Seelialle ollut ennen puhunut! Hän oli joko iloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien rakasti.
Silloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli rakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.
Ei Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot sekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuutensa oli lohtu, kun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa näki Viuluniekka kyynelten jälleen kimaltavan Seelian poskilla, huulten vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia lohduttomuutensa haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan kietoi.
* * * * *
Aavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti, vaikkei tahtonut uskoa senjälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut kylmiä, musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän riemukas, niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin kesäillan kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua uneen, eikä koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän tekeysi ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille tähtäävä kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi kuin kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien valoja, niin sittenkin aavisti Seelia hänen murheensa, ja senjälkeen kun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut ja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä kärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.
Seelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua, hän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän, jotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä itseään syyttää!