Lohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja kumminkin rakastaa.
— Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava! on Viuluniekka sanonut.
— Luokaa itsellenne unelmia ja niille uskollisia olkaa! on hän sanonut.
Ja eihän Seelia menneitä kadu. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo unohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu, peitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.
Alistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva uskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.
Alin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekan lähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi on hän majurille niin hyvä kuin unohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi sitoo haavat palvelijan polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen heinämailta, Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään, hoitaa puiston kukkaset palaviksi ja lemuaviksi, että Ali saisi upean ruusun peitolleen kehtoon.
Ali on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali joka ruskeakiharaisena, ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.
VOISIKO ILLANRUSO HULMAHTAA KERRAN.
Vaan kun kultani tulisi, armahani asteleisi, sille suun-anto sopisi. Sill' on päivä silmissänsä, tähet taivon hartehilla, olkapäillänsä Otavat.
* * * * *