En surisi iltaisesta, murkinat' en muisteleisi. Armas minun aamustaisi, kasvo kaunis syötteleisi.
Kanteletar, II 41, 44.
Kun majurinna käy askareissa avaimet vyöllä keittiöstä aittaan: kyyhkyset lakastaan kuusesta ympärilleen lennähtävät; aitasta pirttiin ja pirtistä Uorolan hämäriin huoneisiin, on hymynsä väsynyt, sillä häntä painaa elämän ikävyys.
Majuri istuu kamarinsa sohvalla jalat ristissä, levittelee ja purkaa kortteja tuolille tai kiillottelee pyssyjään. Majurilla on ikävä, Alin ja äidin sielujen välille kohoaa kuin outoa usvaa.
— Rehellinen, rehellinen! kuin tuulessa humahtaa, kuin viulun sävel. Puut omin varsin seisseet kestävät tuiskut ja tuulet. Miksi sulkee majurinna sielunsa Alilta, jonka kaipuu on kuin päivää janoova valmu?
Majurinnan ajatus salaisesti kaivaten kulkee Viuluniekan levottomia, kemuisia ja kärsiviä teitä, mutta Alin sielun hän pelkää mukanaan kulkea antaa. Siksi ei äidillä ole palavia sanoja Alille ja pelokas verho peittää Seelian sielun, kun hän poikasen silmiin katsoo. Äiti vavahtaa ja vaikenee.
— Mies käyköön ylevänä ja iloisena! leimahtaa Seelian sielussa, kun näkee Alin otsan lujenevan; voima paisuttaa povea, mutta Seelia tukehuttaa leimun. Onhan Ali oleva äidin Ali.
Kaikki on kohtalo riistänyt Seelialta ja Viuluniekalta. Vain Ali on
toivo Seelialle Viuluniekan rakkauden kaipuussa. Ali on Seelian unelma.
Uskollinen tahtoo Seelia olla unelmalleen Alille. Kohtalo ei saa painaa
Alia kuten painaa rakastavaa Viuluniekkaa. Viuluniekan laiseksi ei saa
Ali tulla, surujen painamaksi, rakkaaksi Viuluniekaksi.
Mutta miksi alkaa Alin sielu Seeliasta edetä kuin kuulijasta kajastuksiin kuoleva kaiku?
Koska Seelia salaa häneltä rakkauden rakastamaansa Viuluniekkaan, eikä rakastamatta jaksa sytyttää Alissa rakkautta isään, Uorolan järeään majuriin, ei jaksa, vaikka tahtoisi.