* * * * *
— Oi päivät ovat niin harmaat ja kirkonkellotkin pyhinä kaukaa soivat kuin kuolonsoittoa! huudahtaa Seelia äidilleen, kun tämä tulee komeana Uorolaan ja he kahden istuvat. Loppilan rouva käy nyt yksin Uorolassa, sillä tuomari on juonut itselleen halvauksen ja istuu hatarassa talossaan rullatuolissa ja älyttömin silmin tuijottaa.
— Älä ole milläsikään, pianpa hän kuolee! supattaa naurahdellen tyttärelleen rouvassyötinki ja kallistaa leveää silkkihamettaan.
— Oo, majuriko?
Kyllä hän kerran kuolee, vaan silloin on jo yö, majurinnan silmät himmenneet.
Ah, voisiko illanruso hulmahtaa kerran ja Seelia Viuluniekalle antaa Uorolankin, jonka vanhoissa kupariruunuissa valo säteilisi ja saleissa viulu soisi. Silloin olisi Ali Viuluniekan ja Seelian, Seelian silmä säteilisi avoinna Alille.
Turha, kamala toivo!
Ja tokko Viuluniekka jaksaisi viihtyä edes Uorolassakaan. Usein katosi Viuluniekan silmistä onnen ihanimpinakin hetkinä voimakas, riemullinen säteily ja katse kipeästi hapuili jotain saavuttamatonta. Hän on heikkouttaan kärsivä. Ei hän viihdy muuten kuin kuljeksien, juoden, laulaen, soittaen. Onnettomuus häntä painaa.
Oi, älköön Ali tulko niin onnettomaksi kuin Seelia ja Viuluniekka!