Matkamiehet me olemme, keisarit ja kerjäläiset, maaksi, mullaksi tulemme matkan päähän päästyämme.
Pentti Lyytinen, Kestikievari.
Oi, Viuluniekka on kuollut.
Harmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat, kun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina juoksemaan katon räystästä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.
Surussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut, kaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja lauluja kaivattiin, vaan nyt tuntuu monten sydämissä tyhjältä, kun kemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa, lasittuneina katsovat monten silmät kauas, kauas talvituiskun harmauteen.
Miten hän oli sanonut? Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä tottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille on teille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä valo ja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet ja kaksi tähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat ihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy.
— Tuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä vaivainen, syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä, ja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä ja sielu on sävelten laulava meri ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa, kun ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.
— Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän tekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä tahtoo. Kellä on oikeus sanoa minulle: kas sinulla homeinen leipä, sinulla repaleinen takki! kun itse rakastan homeista leipää enkä repaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme, kun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja vaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut ajattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä. Autuaat ovat henkisesti rikkaat!
Niin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti, vaan nyt on elämä hämärä ja tuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.
Oi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen kuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin: