— Mitä minä, joka juon ja elämäni luikkaan! Olen kuin Vihta-Paavo, menen kuin Vihta-Paavo.
* * * * *
Olipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa tuisku kohahteli, koreat maalaukset katon hämärästä loistivat kuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä katseli himmeänä alttariakkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit kamelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli kumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä ja uusi virsi taas oli alotettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös lukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka. Alussa ei häntä huomattukaan, vaan kun yksi huomasi, niin pian kaikki sinne katsoivat ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen sohina. Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit, kurotteleva laululeuka ja osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa, säikähti alussa, vaan kun Viuluniekka hänelle jotain kuiskasi ja katsoi lukkariin silmät surunvoittoisesti säteillen, niin aleni lukkari hiljaa tuolistaan ja päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä olisi halunnutkaan, vaikka virka menisi. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari olivat ystäviä, ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin majassa, jonka akkunassa kukonharjat ja palssamit kukkivat. Ja Viuluniekka alkoi soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa. Mutta miten se virsi kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun paisutti! Kuin komean joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu ja ennen silmäinsä sammumista laulaa menneen elon riemuvirren iltarusolle, jossa auringon kultaiset säteet himmenevät! Kaari kielikolla hyppi kuin visertelevät keltasirkut koivunritvoilla, sävelet ylhäältä kirjavan katon hämärästä alenivat kuin auringonsäteet syviin, välähteleviin vesiin.
Sellaistapa virttä ei oltu ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin oli se virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli, hermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät; kasvot, olkapäät värähtelivät kuin olisivat kuulijat tulleet vilusta lämpöiseen ja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas, alenivathan purppurasiipiset kerubit akkunain hämärästä seiniltään, ensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset, sitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien, verenpisaraisten rubinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa olijan vierelle soittaen kummallisia kumisevia jättiläisviuluja ja siipisulat timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.
Kun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi kuin olisi kiehahteleva viinivirta suoniinsa tulvahtanut, hän tunsi mustan kasukan niin raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu onnea seurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen rinnassaan vapautuivat vangitut sävelet. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä lukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti, mutta outona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, vaan poskilla paloi kaksi sairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta ja silmistä lähti kaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat ylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: hullu vihan päästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta tyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret.
Ihmiset kuuntelivat soittoa ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta kun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten äänettömänä ylös Viuluniekkaan ja silmänsä mustat oudoiksi suurenivat, sydämessään kävi pelottava tunto: kuoleva nyt soittaa!
Sellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista kesää, vaan holvikatossa jylähteli tuisku niin että rikkaiden lahjoittamat ruunut ristallineen värisivät, peilejä pitävät jumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen, profeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien liitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja saarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli ihana se jumalanpalvelus.
Mutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu vierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi kaikkineen ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja kysyi, eikö Viuluniekalta puuttuisi jotain, niin hymähti Viuluniekka:
— En juo juomarinakaan! hän sanoi. Antakaa toisillenne rauha, ihmiset, ja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille vakuuttaa.
— Viuluniekka raukka! huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka verisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan heikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!