Hän ei osaa tanssia — missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja seinäkuvatkin hämähäkin verkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole kiltisti; ja tyhmästi!
— Oh, ei sinusta tule koskaan mitään! kaamottaa joku jäykistävä, toivoton ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.
Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on vaikea hengittää. Oi jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa! Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.
Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo pelottavan kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeän palavin huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse lapsensilmiänsä kohtaa, vaan sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia! ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle ja ruskeat kiharat ylpeästi huiskahtavat, hän hammasta puree.
Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee hän viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso yhteenkään naissilmään, vaikka rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän astuu ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä ja otsa vihaisena varjoo silmiä. Kun hän on pakotettu tarttumaan pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että kynnet sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:
— Hyi!
Oi miten tuntee itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isohärän viha?
— Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena ja kurjana kotiin.
* * * * *
— Mikä se tuo jörökki on? kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkkuen
Aliin.