Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemasta, hevosparka vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.

Mutta Ali ajaa rokonarpisen vastaintteistä huolimatta valveille juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin riisumaan hevosen.

TUULI KOLMAN HONGISSA KÄY.

Kun on mulla heikko henki, varsin vailla tarkoitusta, kun se työntääpi tukulta ajatusta aivohoni! Onko kuussa karjat, linnut, kissat kiertotähtilöissä? Miks' on kehno kerjäläinen, miksi keisari komia? Miksei papit paljon usko sanojansa, saarnojansa? Mitä mahassa maamme, niitä pahamme perästä?

Jaakko Räisänen, Mietteitäni.

Vanha Santeri istuu suruisen Alin kera Kolman rotkon louhikolla, kaatuneella kelohongalla, jonka oksat harrottavat valkeina kuin kukistuneen jättiläisen käsivarren luut. Huimaavana kohoo louhikon seinä ylös kohiseviin honkametsiin, alaalla vaahtoilevat laineet, kun tuuli käy. Sanajalat rotkojen reunoilta riippuvat vetisiä, järeitä kiviä pitkin, pihlajan marjat punottavat rantalehdossa, vilisten kiitävät aallot ja haukka vinkuu. Tummin silmäkoloin istuu Santeri, katseensa kauas yli kuohuvain vetten käy, käsivarret riippuvat polvien yli, harmaissa hapsissa viima viuhtoo.

— Karjapaimen vain olen ja vanha myös, mutta nuorikin olen ollut. Ja vaikka vain pankon tuhkassa iltojani istun, niin kumminkin sanon sinulle, Ali, jos kotoasi kerran pois kaipaat: lähde, lähde!

Niin haasteli vanha Santeri Alille, joka hänelle Uorolaa itkien sadatteli.

Niin haasteli Santeri, sillä paholaisen viulun sävelet olivat hänellekin helisseet kerran, hän oli kotoaan karanneena maailman poikana iloinnut ennenkun suuret surut tulivat.

Kas, eivätkö nämä ole paholaisen viulun säveliä, eikö niitä tuulessa huhise, eikö Kolman aalloilla kohise, eikö haukkain suusta vingu, eivätkö kulje vanhan Santerinkin sielussa nämä sävelet, kun hän näkee edessään kituvan Alin? Nämä sävelet, vaikka Viuluniekka jo mullassa makaa, nämä sävelet haudan yli liitävät Santerinkin sieluun, vaikkei hän niitä sanoilla saata tulkita, karjapaimen. Santeri tuntee, vain tuntee sävelet, paholaisen viulun ylpeät soinnut, nämä: