— Itsekäs, tunnoton hän monasti oli, mutta voi hänet ymmärtää.
Itsekkyys on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.
— — Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää tuntemuksensa mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata virsumitalla. Sillä on aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa, jolloin on suurempaa kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.
— No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola. Repaleinen koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto sammaleissa. Se on autio Uorola.
— Siellä asui Hullu-majuri, siksi mainittu, kun oli äkäinen pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan hoidellen.
— Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta — Loppila on nyt talonpojan hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.
— Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut, omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun Viuluniekka kuoli.
— Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että Viuluniekka kuoli lukkarivainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei ruumis olisikaan tässä ruusukummun alla. Oli nimittäin talvella, kun Viuluniekkaa haudattiin, noussut yhtäkkiä hirveä tuuti ja tuiskun myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin outojen lintujen siipien suhina, arkku oli reväisty auki, ruumis viety.
— Kesäehtoina kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöittävät sumuisina, suurina, silloin kaukaa kuuluu pilarista Kolmassa ihana soitto, mutta iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät sormukset kynsissä, tulikivinen katseensa tähtää yli punaisten usvain, jättiläispilari synkkänä vedestä kuvastuu.
— Viuluniekka on vangittu pilariin! sanoo kansa. Pilarin akkunasta hän tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa, mutta outo, musta lintu istuu pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain itsensä vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle kerron.
— No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maanpallo pyörii edessä kuin naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi, että voi sanoa sydämensä ja itketyt kyyneleensä olevan viulussa, ja ettei hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan, viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.