— Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä hän lähti Uorolasta äitinsä luota, eikä ole siellä sitten koskaan käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.
— Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan, sillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja, joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoskahaudan hoidosta.
— Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan, mutta ei se siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äitivainajalleen olla sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi Viuluniekka sen mokoma kuin hän lapsena uskoi.
— Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies jo on. Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella aina menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä. Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen, huonekaluineen, vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa vaahterissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.
— Kun hän kerallani tänne haudoille astuu — tuo tiilikammio tuolla on hänen sukuhautansa — niin on hän synkkä kun ripustaa kammion ovelle seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken miettii, huokaa, yhtäkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään paiskaa korkeuteen.
— Silloin on hän kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta
Viuluniekan haudalla.
— Ja näinpä hän monasti on minulle puhellut, helposti muistan hänen usein toistetut sanansa.
— En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän! hän sanoo. Kun astun tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, ken on syynä minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan: ei tottatosiaan hetkeni vielä ole tullut!
— Ei tottatosiaan ihmisen hetki voikaan tulia, ennenkun hän on löytänyt mitä etsii, vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka hänet nakattaisiin merenulapalla vetten pohjattomiin pohjiin, myrskyn rumpujen jylhään kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota voisi, ellei elämäntyönsä olisi täytetty. Aallot vyöryisivät kuin jättiläisorhit, näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille, kuljettaisi hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle, jos elämäntyönsä on kesken.
— Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää, lyijyaaltojen rinnoilla päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain teräsvyöt, meri, min ääret taivaista eroovat kuin ajatuksen terävällä säilällä sivaltaen — vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on lyönyt ja on työnsä tehnyt! Ah monta palavaa rintaa viihtyy jättiläisaaltojen alla, vaan aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä pyrkivät halujensa määrään, ja yksikään ihminen ei ole kuollut ennen kun on tehnyt työnsä!