— Ah! ajatteli Mataleena; niinkö hän sanoo!
— Ah! ajatteli Mataleena; mitä minä ponnistelen? Tämä olo ei käy, se ei käy — olenhan minä sen itselleni sadasti sanonut: se ei käy ja se ei hyvin pääty.
Hervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu povessa näännyttävä, lohduton kipu ja tuska, tuska. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. — Sinun elämäsi ei käy, ei käy! hänelle alati sielustaan huutaa joku rääkkäävä ääni.
Hän on kuin houreessa, vain kipu povessaan ei huumaudu ijäksi. Turhaan hän ponnistelee sielunsa ääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa kaiken epätoivo korvaansa alati: kuule, kuule, ota lahjamme… mene Mikaelin luo ja sano: kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi! Ei jaksa hän ajatella muuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä ajatellessaan on sielullaan armas lepo.
Yksi on suloinen, kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää — kutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo hieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.
Niin on hän monasti varmasti päättänyt lähteä lepoon.
* * * * *
Oi ylpeys, sä korkeuden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu ympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet jääkyyneleitä kimaltelevat, säteilevät vaikeina kuin lumi. Kuta ankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin lumivalkeiden, taitettaviksi luotujen kukkain!
* * * * *
— Sinä näet minun voimani kerran vielä! ajatteli Mataleena Mikaelista.