Ja nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia. Vaan yhtäkkiä alkaa nainen ilkkuen nauraa.
— Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. Minä kipeä mies, joka kammon maailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.
Ei edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa rinnassa selittämätön, raivo kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen kuivuvat, tuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.
* * * * *
Kerran vielä etsi Mataleena Mikaelia kirkkaana talvipäivänä, kun korkeain kyläin yli siinti sininen taivas ja myllylaakson metsät säteilivät pakkasen kimeltävässä kuurassa. Askelissa vinkuvalla tiellä kiiruhti hän myllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään huudahti; Mikael vavahtaen seisahtui ja kääntyi.
Mutta sillä hetkellä muisti Mikael, miten hän oli nähnyt Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä. Söyrharjun mies oli kumartunut Mataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet Mataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen asemassa Mataleenan pehmoisia huulia, uhallaankin olisi hän sen tehnyt perkeleenä rääkäten jotakuta toista, ken nääntyen ja lemmenkateena olisi hyväilyjä katsonut kuten Mikael silloin katsoi.
Mutta Söyrharjun mies ei Mikaelia rääkännyt. Rauhallisesti hymyillen oli hän Mikaelin mielestä irroittanut kätensä Mataleenan vyötäreiltä. Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa levollisuutta ja samalla sitä siunaa. Muutoin voisi Mikael Söyrharjun vaarin tappaa.
Mikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muullainen hänelle, hyljätylle Mikaelille!
Sen muisti Mikael, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael karvaasti kylmeni.
— Mitäs tulet? hän sanoi. Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi näin, lohennut hammas. Olet tullut rumaksi!