— Itken, itken mä kyyneleittä: itken ruumiini verettömäksi, kasvoni kalman kauheiksi itken; silmäni sokeiksi, vereni kyyneleinä — päästäni kurjan järjen.
— Aivoni kiehuvat kipua täynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus, tunteeton tyhjyys, määrätön vaiva.
— Maailma silmissäni mustenee, kieppuu — kuulooni myrskyssä, yössä pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret, avokitakellot. Allani horjuu, maan kita aukee — nielee mun — ja lapseni, lapseni — alas vaivun, mustaan, syvään yöhön.
— Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä katoavan korkeuden syliin, pimeyteen syvälle vaivun.
— Vain joskus vielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti — viimeinen järjen valo.
* * * * *
— Pauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. — Vaan kas nyt: yhtäkkiä kirkkaasti, metallirinnoin väristen, heleän suloisena, kyynelten hellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni, kutsuu, kutsuu, kutsuu.
— Oi, vuoda silmistä viime kyynelvirta, vavahda sydämeni kiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin. Sielussani aaltoo kyynelten meri, ihanain sävelten metallin värisevä riemujen meri.
— Kellot, kellot, ah: hulluuden kellot, unohduksen kellot, toivotut kellot, suloiset kellot, vapautuskellot - pääsiäiskellot!
— Oi te hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä, laulakaa kuorossa helein äänin te iloiset immet ja nauravat poiat: