Niin, hän itki, itki, Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään ranteeseen painoi hullua otsaa — lyijyisen raskasta, haljeten pakottavaa, pyörtymyssekavaa — hullua, hullua otsaa.
Ei kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä, hätäisesti sykkivä lämmöin kohdannut nyyhkeistä värisevää povea… Kylmää huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kenkään kolkossa yössä kuullut.
— Jesus Ristus! äitini itki. Oi Ristus sä vaivaisten syntisten sopu ja lepo ja rauha — miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä, hymysyinen, viaton keltakihara, ihana — miksikä viheliäinen, heikko sydämen-lämpö kohdussani sykkii, miksi tänne syntyy!
— Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne, ihmisten nauruun, kultapäisten Herodesten ahnaaseen vainoon, äidin povet särkeväin — miksi yksin ollaksensa syntyy!
— Nähdäkseen kironälkää, janoa nääntymään, kitumaan puutetta — enimmin orpoutta, lemmettömyyttä. Ei toisen vertä tunne vieras veri.
— Miksi ei kauan sitten elonsa alkuun tyytynyt, kovennut, paatunut sydämen heikko lämpö? Olisin jo syntymästä saakka ollut nylkyri, rosvo, konna — parempi olisi mun olla ihmisten kiroomana, kivisenä, vahvana kuin horjuen näin janoovin sieluin, löytämättä lohdutusta mistään, omaa kurjuuttani lapsessa jatkan.
— Miksi kärsin kauan, palkintoa vuotin, ainoaa ken ymmärtäisi mua.
— Tyhjäksi muutuin, narriksi muutuin. Pettynein hetkin laskeutuvaan päivään katsoin, iltani, yöni itsekseni itkin. Aamulla länteen tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut päivä sieltä koskaan.
— Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin — mitä se auttoi! Turhaa on eloni ollut, sata kertaa olen sanonut: turhaa!
— Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin mun itkeä täytyy. Itkeä, vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka silmät eivät itkeä jaksaisi enää.