Voiko eloni antajia unista syyttää!

* * * * *

Heräsi äitini neljäkolmatta-vuotias elonsa väkevimmässä loistossa kylmään, jäätävään tuskaan.

Köyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, varasti repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein pirttien ovipielistä ulos ajettiin ja porton nimen on hän niistä ajoista saakka tottunut kylmästi kantamaan.

Monet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä käyttänyt omain pyyteittensä uhreina, monet häntä kirosivat ja ilkkuivat. Harva hänelle puhui: muistan vielä että minulle anteliaana hyvää teit; siksi sanon sinulle: vuota kevättä vielä; keväällä kuloruohokin kukoistuu ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!

Vastasi äitini:

— Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat ja silmissäni alkavat valkeat toukat elää!

* * * * *

Koleilla kallioilla synnyinkyläni ihanilla rannoilla seisoi syysyössä yksin nuori äiti Mataleena. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon uumissa hänen iki-ihanista tuskistaan elin.

Seisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla jumalan viha. Seisoi äitini ja itki, itki.