Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee kiviä ja suitsuu tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.
Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.
Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen kaakkoiselta Jonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito, tai kuin himmeää hopeaa.
Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää: ylimmät huiput käärittyinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten takaa, kiittää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.
Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien, oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaan rantaa kohti, jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.
Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.
Näin ikkunain kimaltavan kultaa, — vuoristojen sauhuiset autereet, satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.
Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä — Polyfemokseen! Sehän on Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa vastaan! Polyfemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!
Tällä saarella se kuului olleen se Polyfemos. Aavalla rantahietikolla, korkean vuoriston juurella, seisoi Polyfemos, toissilmäinen, järeä vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällänsä, korkea
— — — kuin salon tuuhea huippu, jok' yli vuoristomaan pääns' yksin ja suurena nostaa.