Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna. Sellaisena seisoi Polyfemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä historiantakainen sikaani, sikuli, Trinakrian ensimäinen eläjä. Seisoi vaari rannalla, — aamun meri läikkyi maidonkarvaisena, mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.
Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntänsä paisutti kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin kultavihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari, Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsilehdot, sen "lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin lempeänä utuviivana, pehmoisna kuin sininen öljy. Mitä oli muilla siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?
Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
Pallas-Athenen suojatti.
Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoansa.
Hän sulki luolansa suun vankalla paadella, ja alkoi vieraitansa syödä.
Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan lattialle.
Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt vieraita kilijuustolla, ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun hän siinä nukkui, rajusti, tiedotonna rovionsa ympärillä, jalat pään alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun silmässään ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyfemoksen ainoaan silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä löytänyt pukkiensa, kiliensä ja karitsainsa joukosta. Päätti siis johtaa lemmikkinsä ulos, sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön. Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli petturi veikkonsa ja toverinsa piiloittanut.
Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta näkeville kimalsi.
Nyt tempaisi Polyfemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki rannalla verensekaisia kyyneleitään. Mutta Odysseus uhrasi piripintamaljasta kiitosuhrin jumalillensa.
Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset, kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit, itägootit, Bysantti; sarasenit, normannit, berberit, Ranska, saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei, tuota rikasta, ihanata saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista raskas arkku, jonka jokin outo jumala, idän tai lännen, oli jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.