Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä Polyfemoksen luut rojottelivat, Tyyron ja Sidonin maanääristä Zor: tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen pylväille, Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta, meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor palasi noilta retkiltänsä hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereillensa, monesti ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tulta syöksevä huippu majakkana. Ja hän nousi lepäämään saarelle, ja Baalille, auringolle, sytytetyn kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, — estäen halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tahi hän vaihtoi saaren metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla. Useinpa hän lie saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaiden kanssa, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen Tyyron mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.
Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle viljelyksen ja marmori kuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille rannoille, joiden kaarilahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit hyökyvät, sinne perusti Theokles valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja, joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kumpuaville rannikoille. Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja. Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinamäkien puut kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli satatuhantinen, ja niiden pohja-ala peninkulmainen. Pieni taiteen kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet, linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamatonna kappaleena: alat aavistaa, pientäkö se kansa vain rakasti. Näet hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti airon ja verisen miekan yhtä taitavasti kuin talttansa.
Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto? Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: — jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat. Niin, Theokles voitti; mutta sai käydä veristä sotaa Zorin hengenperijän, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin tarukirjan lehtiä kääntelisi.
Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle, kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä sotalaivoillansa, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikalaisen erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, — kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartiat huomasivat heidät jonkin Euryeios-linnan muureilta. Kiireesti marssi väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset erämaan hyenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areen ja vaahtosyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta notkistettaessa.
Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren helmaan.
Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaasen sinimereen.
Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeun alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan, tanssittiin haltioittuneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain huisketta.
Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseänsä veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiansa Molokin tulipunaiseen syliin.
Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin hämärä, verikultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa melooni ja viikuna. Mahtavat jumalten temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä, niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse jääneet suistuvain jättiläisarkitraavien alle. Vain aika kaasi gigantit, ja kuljetti museoihin, — herättääkseen katsojien sielussa pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, seljällään: iskee hymyillen silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä, meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.
Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskein teitä. Kreikkalaisten avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan, puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskunta-uskonto. Gladiaattori-teatterit ja kilpa-ajoradat.