Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, paljon kultaa ja varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta kauneuttanne Brysselin pitseissä.
Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, — jos sitä olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla teidät on ostettu, sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, — jos sitä olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!
Mutta kaikkialla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemasta kirjaviin lasihelyihin, — niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te laajauumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, — joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.
Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon tallattavan ja hetkeksi juopuneen rintoja — tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, mikä on epäuskoisen ja voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin verinen viiva, pilkan veriviiva, — hän unohtaa köyhyytensä huokaukset hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka suuren hatun otsikossa paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin indiaanin päähine. Apachitar! Suuri punaiseksi värjätty sulkaviuhka, kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.
Häntä minä ihailen, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset, kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette elämästä mitään tiedä!
"SULO SUOMI, POHJOLA…"
(Illusioni.)
Kerran ennen — siitä on jo kauan, — kotilaaksossani, — olin silloin vielä pieni poikanen, — keikkui nuori maalarinsälli korkeilla telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vinosti, ja sireenipensaissa nuokkuivat tertut.
Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla ja paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:
"Sulo Suomi, Pohjola…"