Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.
Riemuitseva loppuveto:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
Siitä on kauan. — Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui moniksi, — sadoiksi, tuhansiksi.
Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani vietellen…
Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, — tai riemullisena ja otsa seppeleissä, jonka unohdus antaa…
Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana…
Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä, tahi keinuvan meren rantamilla…
Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä…
Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät… Taikka toivioretkillä etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla…