»Kah, tekö sitä … käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin tuohon unohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa peremmälle, tänne…»
Ja Liisa lyykistää sievästi ja menee Laurin edellä selin, viitaten vierasta tulemaan peremmälle. Liisa on pyöreä ja lihava, mutta hänen kasvonsa ovat väriltään kelmeät; vartalonsa on kierokin; ainoastaan harmaat silmät ovat suuret, viattomat ja kauniit. Hän jatkaa anteeksi pyydellen:
»Sohvallehan tuohon teidän pitäisi; mutta sattuivatkin nuo vaatteet pesuun ja siihen; mutta tulkaahan nyt tänne, on täällä meillä karmastuoli. — Ei, äiti ei ole kotona, lähti kaupungissa käymään, mutta odottakaahan, odottakaa, eihän ole kiire. Istukaa nyt…»
Ja samassa lennättää Liisa rautansa pöydältä hellalle, — entisessä herrassalissa on näet suuri, punainen tiilihella, — ja alkaa siellä hääriskellä käsi kahvipannun sangassa, ja juttelee:
»Eihän mitä, jopahan tästä nyt puuhaa; onhan herralla aikaa, äiti kyllä tulee. — Ja kun en ennätä olla seurana, on minulla noita postikortteja, kauniita, katselkaa noita, ensimmäiseen hätään…»
Innoissaan Liisa kantaa Falkin eteen pahvirasiallisen kuvapostikortteja; niissä on toistensa sylissä istuvia ja hyväileviä pareja, noissa värjätyissä valokuvissa. Pikku Liisa naurahtaa onnellisena ja viattomasti:
»Sulhasilta! — Ja on minulla kirjekin… Sulhaselta. Täällä se on, seinän raossa, odottakaa, kun minä annan, lukekaa. Mikäs siinä, lukekaa!»
Liisa levittää Falkin eteen jonkinlaisilla variksenvarpailla kyhätyn kirjeen, likautuneen paperiarkin; ei auta muu kuin silmäillä sitä.
»Rakastettuni, nyt otan minä kynän käteeni», jne. »Oli sytämmeni pakahtua, kun erosin Teistä, suloinen olitte kuin narisissin kukka. Minä olen rehellinen kansanmies ja sotamies», jne.
Liisa selittää: