Lyygia ilmestyykin rannalle lehtopolulta, kantaen kahvivehkeitä. Tommolaa harmittaa ja kiihottaa nähdä naisväkeä, täällä… Tulevat mieleen ne nuoret venakot kaupungissa … ja mustalaistytöt…
Siksi hän vetää jälleen rekilaulun, motevan, kovalla äänellä ja väärillä sanoilla… Sitten he juovat kahvia, kolmisin, ja siinä Tommola aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä innostuu jälleen laskemaan, mitä hän voittaisi sillä kuvakirjalla. Mutta nytpä häntä alkaakin jo vähitellen raukaista, se tervaaminen ja uiminen, ja varsinkin aurinkokylpy. Siksi hän sanoo:
»Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään, päivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua, kuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota. Sitäpä me katselemme sitten yhdessä.»
Ja Tommola menee makaamaan.
Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka alkaa itkeä jossakin … nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan… Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen tuuheista sananjaloista; he hymyilevät onnesta.
Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista oli polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä, ja kyhnytellä hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se aurinkokylpy olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän siis nousi, meni alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan. Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta tähän hätään tuota karhunrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa ruumistaan ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee haissut, mutta… Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja postia. Siellä hän odotteli, — hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin, sillä hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä. Sen vuoksi hän otti aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan ja rupesi lueskelemaan, hiukan epäillen, olisiko siinä hauskaa. Se hänen oma kirjansa ei ollut vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan — Tolstoita. Tommola lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun Muttinen tuli rannalta, hän kohottaa levottomana päätänsä, näyttää koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä tehdä, sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:
»En minä tuosta Tolstoista… Sen romaanit ovat sellaisia … kaikki on niissä niinkuin on! Ja filosofoi vääryyksistä… Koska kaikki on vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla … ja minä annan Tolstoille huin!… Mutta kuules, kylläpäs se aurinkokylpy kirveli … vai olisikohan se ollut se terva? Pitäisi olla vaseliinia.»
Vaseliinia on sittenkin: Tommolan hartiat voidellaan karhunrasvan päälle vaseliinilla; jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin hauskaa. He nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan neekerittäristä. Sitten sanoo Tommola:
»Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni. Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä, kirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista tämä maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen, Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Sehän me teemme. Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se uusi kirja, se on tässä. — Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? — Kas niin, saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet Bukarestin. Ne ovat poikia … keksinnöillään he… Keksisivät jotakin … ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen armeijaan, eh-eh-eh. Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit…»
Tommola hyräilee jotakin, josta vähitellen erottuu sävel: »Nouse, riennä, Suomen kieli.» Ja sitten hän jatkaa: