»Mitä sinä sitten tästä arvelet?» kysyi Lauri viimein Svealta.
»Että lapsi ei ole sinun», vastasi Svea empimättä.
Svea, joka uskoi aavistuksiinsa, rakasti Lauria; ja hän oli nyt enemmän kuin mustasukkainen, hän oli epätoivoisesti onneton.
Laurikin joutui silloin epätoivon valtaan. Sillä paitsi että hän nyt yhä enemmän näki, miten erilaiset Svea ja Margareta olivat, Svea niin omituisen ihmeellinen, hän uskoi nyt Svean aavistuksen nojalla, että Margareta oli hänet pettänyt. Lauri oli tuntenut Margaretaa niin kovin lyhyen aikaa.
Kuitenkin aikoi Lauri olla mies, ottaa Margaretan, vaikka itse joutuisi kärsimäänkin.
Silti ei hän voinut olla sanomatta Margaretalle, kun he kohtasivat toisensa seuraavalla kerralla, ettei lapsi muka ollut hänen.
Tyttö katsoi häneen kummastuneena, kauhuissaan. Hän ei vastannut
Laurille muuten kuin poistumalla kohta hänen luotansa.
Kun häntä ei kuulunut moneen päivään, meni Lauri tapaamaan häntä.
Viimein sanoi Margareta itkuunsa pakahtumaisillaan:
»Se oli sinun…»