Parturi Kikka on runoilija, ei kuitenkaan sellainen kuin Lauri Falk, joka ehkä pystyisi johonkin, elleivät saamattomuus ja epäily estäisi häntä. Kikka yrittää, mutta…
Siitä, että hän on runoilija, ei silti yksinomaan johdu, että hän nyt istuu kuvastimen edessä, parturintuvassa pikkukaupungissa, katsellen itseään.
Hän on pukeutunut juhlallisesti bonjouriin, hieman vihertävään ja kurttuiseen, jonka rintapielistä hän on äsken hangannut pesurievunkulmalla pois voi- ja kahvitahroja, koska parturinsalongin omistaja vei pyyheliinat tänä lauantai-iltana pesuun; Kikka on näet myynyt tämän parturinliikkeen, joka oli ennen hänen, toiselle. Bonjourin alta näkyvät häneltä samettiliivit, loistavan sinertävät ja punertavilla napeilla varustetut: heh, kun pitää visusti kiinni kaksi bonjourin ylänappia, ja nuoraksi rypistyneen taiteilijankravatin niin levällään kuin mahdollista, ei tarvitse surra paidasta, jonka ei sovi näkyä, peijakkaan, sillä Kikan vaatekasasta, parturintuvan nurkasta, ei löytynyt puhdasta paitaa. Sen sijaan pidetään pitkänlaisen helmatakin kaikki alanapit auki, niin että nuo liivit, hiukan nukkavierut, saavat paistaa. Kaulaliinan kuluneet paikat on sovitettu piiloon, samoin kuin pesurievun kulmalla kiilloitettujen patiinien nauhain solmutkin.
Niin, ei tarvitse olla millänsäkään, tämä asu kyllä kelpaa, hän on comme il faut. Tukka, joka on ruskean punertava ja keskeltä otsikkoa jo harvuuttakin käpertynyt, on harjattu niin perin pohjin, että kulmat paistavat punaisilta. Samanvärinen on nenäkin, terävä ja ikäänkuin kaikkialle pujahteleva, huipusta lihavahko.
»Comme il faut», on hän lausunut jo äsken, sillä tavoin kuin se kirjoitetaan, seisten kuvastimen edessä, pysähtyneenä siihen vielä tarkastamaan asuaan, — pienikokoinen mies, bonjourin helmat levällään. Sitten ovat sormet kohonneet hypistelemään leukaa, pää on mennyt kumaraan ja sääret hiukan koukkuun; siinä hän on katsellut kauan mietteissään kulmiensa alta, kierrellen riippuvia viiksiään.
Hellästi hän on katsellut, hiukan ovelin silmin. Ja sitten hän on alkanut hymyillä.
Sillä kuvastimesta hymyilee hänelle vieläkin, kun hän on lopuksi asettunut parturintuoliin istumaan, poski kämmenen nojaan, kaunis, kiharainen nuorukainen ja loistavat, ystävälliset, älykkäät, melkein taivaansiniset silmät.
Hän katselee kuvaansa ja huokaisee:
»Ah, paitsi runoniekka myöskin Ton Juan.»
Nyt hän tietää, mitä Ton Juan tarkoittaa. Ennen muinoin, pienenä poikana, hän oli seisonut korpikylässä äitinsä helmoissa laiturilla ja katsellut laivaa, jonka keulassa oli nimi »Don Juan»; hän oli ihmetellyt, mitä se nimi merkitsi. Mutta silloin ei hän ollut edes kansakoulussakaan. Oi, kuinka aika meneekin. Mutta vielä tässä ennättää, kunhan touhuaa, sillä hän on iältään vasta vähän neljännelläkymmentä, ja juuri päässyt oikeaan hyvään alkuun ja otteeseen runoniekkana sekä sellaisena individinä, joka on Ton Juan.