Kikkaa oikein huvittaa, kun hän muistaa, kuinka hän silloin nuorempana, täällä salongissaan, oli yksinäisyydessä ja myöskin köyhyydessä sepitellyt iltapuhteilla runoja naisista, — millaisia runoja. Mutta hemaisevista naisista, kylpylaitokselle tulleista venakoista. Niistä, joita hän oli nähnyt kulkevan kadulla ohitse. Ne runot olivat vielä enimmäkseen noita kansanopistolaishenkisiä, aineettomia ja aiheettomia, joskin niissä näkyi jo itua täydellisempään.

Mutta mikä antoi hänelle alkusysäyksen tähän täydellisempään? Ensin eräiden nuorten suomalaisten kirjailijain teokset, joissa puhuttiin paljon naisista, ja naiset miehistä, — rakkaudenkohtauksista, ja siitä, josta ei miehille tule riitaa. Puhuttiinhan niissä teoksissa muustakin, kaikenlaisesta, mutta nämä kohdat olivat Kikasta parhainta. Naisesta … se oli uutta. Kohtaukset juuri sellaisina kuin ne kai olivat, hemaisevina, taiteellisina. Entä sitten Boccaccio: se oli niin hemaisevaa ja uudenaikaista, ettei Shakespeare siinä suhteessa mitään … no, ei uutta, mutta aatteellisesti uudenaikaista, repäisevää. Ah, ah, tuo juttu nunnaluostarin puutarhurista! Sellaista elämää tahtoi Kikkakin, lukien illoin sängyssään nerokkaita kohtia, vääntyen kieppuun ja katsellen kirjaa silmät pyöreinä ja vetäen peiton korviinsa, niin että vain käherretty tukka oli näkyvillä, pystyssä ihastuksesta.

Ja nyt, nyt hän oli itse … nunnain tarhuri Lamporecchio.

Siitä se oli alkanut tämä mainio elämä, että hän uskalsi viimein iskeä. Naiseen! Tosin se oli ainoastaan eräs kaupungin etukylän Mesopotamian nainen, kylän, jonka kaikki väki oli retkuja. Mutta se oli ennen ollut emäntä, ja pulska se oli, niin iso, että sanoi Kikan ylettävän hänelle kainaloon. Eikä ymmärtänyt, kun Kikka vastasi vitsillä hänelle, että pienestä tehdään suuri Shakespeare, vaan haukkui, ettei Kikalla ollut tarjolla konjakkia täällä salongissaan. Se tuollaisille konjakkia, — naisille paremmillekaan: palvelevathan ne muutenkin miestä. Ja lopuksi se ryösti ja joi Kikan hajuvedet. Mutta Kikka unohti mielellään nämä pahat, sillä hän oli onnellinen, kun oli uskaltanut. Oi, niin tyytyväinen, että hän seuraavana aamuna supatti ensimmäiselle kundille korvaan olevansa nyt suhteissa, — hänellä oli ollut tyttö, niin rakastunut tyttö, että oli ollut syödä hänet. Moisesta voitosta hän oli siihen aikaan iloinnut. Nyt niitä on paljon, ja parempia. Oli ollut jo kauan ennenkuin hän lähti tästä peijakkaan kaupungista Helsinkiin. Pikkukaupungissa, jossa häntä alettiin haukkua; kun hän ajeli naisia: malliksi, saadakseen aiheita. Sillä hän kirjoitteli yhä edelleen. Mutta nyt uudella tavalla, löydettyään itsensä äskeisistä elämyksistä. Osasihan hänkin näet tuollaisia … hemaisevia ja taiteellisia asioita, jotka olivat muodissa: sellaisia kuin eräiden helsinkiläisten runoilijain yönystävättäristään laulamat … sellaisia, joita pikkukaupungin herrat toistelivat keskenään joskus … niitä hemaisevia kohtia… Niin, vitsailemaan hän oli oppinut kuin Boccaccio … jopa olivat jotkin kohdat ehkä yhtä nasevia kuin Shakespearen.

Mutta tämä pikkukaupunki! Hänen kehityksensä kaipasi syventyä naisiin. Ja silloin eräät perherouvat, joihin hän koetti iskeä, haukkuivat häntä. Ja pilkkasivat niitä naisiakin, jotka antautuivat hänen seuraansa; aivan hienoja naisia. Sillä Kikka oli silloin jo lakannut hakkailemasta Mesopotamian heiluhelmoja. Ei silti, että hän olisi halveksinut näitäkään tyttö-parkoja, jotka antoivat kaipaaville rakkauttaan, vaan siitä syystä, että kaupunkiin oli tullut venäläistä sotaväkeä, russakoita, jotka kaappasivat nämä naiset itselleen, — ja auta armias solttujen kanssa kilpailemaan: ne voivat pistää suomalaisen miehen painetillaan puhki. Onneksi jäi kaupunkiin vielä sellaisiakin tyttöjä, jotka eivät tohtineet edes upseerienkaan kanssa, vaikka rakkautta, vapautta kaipasivatkin. Näiden tutuksi Kikka nyt koetti hankkia itsensä ja pääsikin. Ensin erään kuumesairaalan piian avulla, johon hän oli iskenyt sairaalan portailla. Piika auttoi hänet sitten sattumalta kolmen sairaanhoitajattaren tutuksi, jotka olivat nimeltään Metsola, Kaipainen ja Ruoju. Ja sairaanhoitajattarien luona hän sitten taas joutui konttorineiti Tuulikki Pohjantähden seuraan.

Ah, hän eli tyttöjen keskellä kuin käärme ruusustossa, kahvilla, voipullilla ja kermalla, jota hänelle kannettiin. Aina siihen saakka, kunnes hän lähti koko kaupungista. Sen hän teki viime syksynä. Tuon harmillisen juoruamisen tähden, johon ei ollut mitään syytä, sillä vartioivathan nuo naiset itse toisiaan, jopa häntäkin. Ja varsinkin näiden naisten itsensä kynsistä hänen täytyi lähteä! Sillä parhain heistä, Sointu Metsola, jonka otsan sileäksi ja matalalle kammattu musta tukka teki luonnollistakin viehkeämmän näköiseksi, hän, jonka kanssa Kikka alkoi jo olla Ton Juan ja puhua hänelle vapaista aatteista ja erään sveitsiläisen lääkärin kirjoittamista, naisten ja miesten asioita koskevista puolista, niin, tuo tytöistä hempein, rikas Metsola, menikin yht'äkkiä jonkun nuoren teologin morsiameksi, muuttuen samalla sulhasensa vakaumuksen mukaan kiihkeäksi hihhuliksi. Ja sairaalan palvelijatar Manta Ahma tahtoi sitten hänet naida: paiskautui kerran pimeässä keittiössä hänen kaulaansa, se keltainen ja laihaluinen rakastunut tyttö. Jos sen olisi antanut, naimisiin se olisi hänet vetänyt, hänet, joka oli luotu muuhun. Eikä Kikka muuten ollut varma, eivätkö toisetkin noista naisista, jotka tosin tuntuivat ajattelevan ja katselevan häntä runoilijana, jopa neiti Pohjantähti jonkinlaisena pienenä Shakespearenä, sittenkin etsineet hänestä vain miestä.

Ei, lipettiin tästä kaupungista täytyi; Helsinkiin, jossa sai vapaasti tulla joksikin.

Hän aikoi näyttää vielä noille rouvillekin, jotka pilkkasivat häntä…
Nyt jo hän tulee Helsingistä takaisin huomatuimpina.

Katkeraa taistelua tämä on tosin alussa. Ei siellä Helsingissä riittänyt paljoon se raha, minkä hän sai parturinsalongistaan. Mutta apua sekin oli, kolmisenkymmentä markkaa kuussa. Ja hän keksi tähän pohjasummaan lisää. Ei hän pelkästään kustantajien varassa, jotka pakkasivat sekä ne vanhat ja muodista pois joutuneet runot että nämä uudet, sillä hän teki tietysti edelleen työtä, — nyt kaikkein parhaassa muodossa, sonetin, sillä se oli runouden kukka, oli muodissa. Ei, Kikka hankki näille uusille runoilleen, joissa hän tiesi jotakin olevan, vaikka niitä hyljeksittiinkin muotovirheiden tähden ja soimattiin plagioimisesta, paikkaa kuva- ja pilalehdissä, mielestään heikoimmille »Kurikassa», jolle kaikki kelpasi. Sillä tavoin hän mursi vapaahenkisyyden vainon, joka ilmeni hänen runojensa hylkäämisenä kirjankustantajissa. Ja varsinkin tämän nimeltä mainitun pilalehden ystävyys varatonta taiteilijaa kohtaan muutti Kikan piankin hieman oikeinpa todella sosialistiksi. — Sitä paitsi hänellä oli toisetkin keinonsa. Kohta Helsingissä hän oli vastannut »Työmiehen» takasivulle painettuun ilmoitukseen, jolla »neljä pulista kärsivää neitosta halusi pulittomien miesten tuttavuuteen»; näistä neljästä ei tosin sitten varastoon jäänyt muuta kuin yksi, sillä vastauksensa valokuvan keralla lähettäessään oli Kikka käsittänyt tuon »pulittoman» väärin; sehän tarkoittikin näet rahapulaa. Mutta yksi jäi; hänet Kikka suggeroi jäämään, Kikka, joka oli nyt muun työn ohella ruvennut paitsi itseään sivistämään, lukien ranskalais- ja englantilais-suomalaisia sanakirjoja, myöskin tutkimaan teosofiaa ja hypnoosia. Ja silloin hän huomasi olemuksensa parhaan salaisuuden, nimittäin väkevän suggeroimisvoimansa, jolla hän hankki itselleen pian toisiakin naisia: kolme, neljä sairaanhoitajatarta, niinkuin täällä pikkukaupungissakin, mutta intelligentimpiä, yhden sikarikaupassa palvelevan neidin, ja jonkun sodassa olevan korkean venäläisen vänrikin rouvan, yleensä kaikki intelligenttejä, joskin vaatimattomia. Ainakin yksi heistä meni tiedottomaksi, kun Kikka hypnotisoi häntä, katsoen oikein lujasti hänen silmiinsä, ja makasi sitten tiedottomana toista päivää; tämä oli postineiti, kyllä jo ikäihminen, mutta intelligentti. Kaikki he puhuivat Kikan kanssa runoudesta, tuoden tullessaan hänelle paitsi voipullia ja kermaa kahvia varten silloin tällöin mantelileivoksiakin, jopa illoin munia ja makkaraa. Ainoastaan ensimmäiseksi suggeroitu oli vaiti ja siisti hänen huonettaan. Mutta venakko oli hänen hurmaava suhteensa.

Miehiäkin on Kikka suggeroinut, nimittäin lehtien toimittajia, jotka hän on saanut usein ostamaan hänen kaikkein heikoimmat runonsa, ne vuosia vanhat.